Oopperareissulla Tampereelle tuli tilaisuus käydä kokemassa, miltä paljon puhutussa Arto Rastaan Periscopessa ruoka maistaa. Ratinan uudessa kauppakeskuksessa kaupungin kattojen ylle kohoava ja Pyhäjärven pintaan peilaava rakennus jo on jonkin sortin wau, etumerkin jokainen saa päättää itse. Ja sali on samaa hulppeaa linjaa eli puitteet ovat kunnossa.
Ikävä kyllä kaikki muu ei sitten olekaan. Heti alkajaisiksi korva hermostui ylätasanteen baarista kantautuvaan aika kovaääniseen discomusaan. Musiikkia nyt ruokaravintolassa ei pääsääntöisesti tarvita ollenkaan eikä ainakaan tämän genren konejumputusta. Kontrasti äsken kuultuun Pucciniin oli sydäntä ja korvia särkevä.
Eteen tuotu ruokalista ei ole niitä kaikkein selkeimpiä, joten ryhmämme päätti säästää itseään arvailulta ja arpomiselta ja valitsi jaettavaksi tarkoitetun (”me ollaan tuotu tämmöistä eurooppalaista jakamiskulttuuria tänne”) Menu Periscopen, jonka saakin vain koko ryhmälle (miksi?). Teki myös mieli kysyä listan kirjoittajalta, millä perusteella annokset on otsikoitu englanniksi? Helsingissä tämä suomalainen alemmuuden tunnon manifestaatio on ymmärrettävää, mutta että rehdissä maakuntakaupungissakin siihen sorrutaan (samaa nöyristelyä tosin esiintyy yhtä lailla Turussakin).
Juomia valitessa tarjoilija esitti oman ehdotuksensa, joka taisi olla hyväkin, mutta pyysimme silti nähtäväksi viinilistan. ”No, voin mä sen tuodakin, jos mun ehdotus ei kelpaa”, palvelushenkilö totesi ja toki toi listan. Yhdessä viinissä oli nimessä liite ”Sur lie” eli siis viinikielellä sakan päällä kypsytetty. Tarjoilijan esittelyn mukaan ko. viini on ikään kuin ”viinien IPA”. Jonkin verran olutta harrastaneelle ei tuo vertaus oikein auennut.
Menun hinta 49 e, ei ole paha ja periaatteessa se on runsaskin: jakoon tulee kolme kipollista alkuruokaa, pääruoka salaatteineen ja annoksina tuotu jälkiruoka. Kaksi alkuruoista oli juuresta, porkkanaa ja punajuurta erilaisin maustein ja lisukkein. Listalta luettuina kiinnostavia, mutta kipoissaan aika epämääräisinä sörsseleinä, joista eivät makuelementit kovin hyvin erottuneet – ainakaan kun ne itse oli lautaselleen lusikoinut. Ihan hyviä, mutta eivät erityisiä. Suolakuoressa kypsennettyjä porkkanoita kehaistiin, vaikka jogurtin luvattua savuisuutta ei havaittukaan.
Juuresten jälkeen oli määrä olla kolmannen alkupalan, grillatun lohicevichen vuoro. Tarjoilja jo niitä valmistautui tuomaan, kun huomautimme lautasten olevan jotakuinkin sotkuisia punajuuresta värjäyteneiden kreemien jäljiltä. ”Yleensä meillä kahdet ruoat menee samalta lautaselta, mutta voin mä tuoda uudetkin”, lupasi tarjoilija. Uusille lautasille sitten jaoimme cevichen, joka oli alkupaloista selkeästi paras, ei liian sitruksinen ja vain kevyesti pinnan grillissä saanut.
Pääruoaksi saapunut ankarinta oli moitteeton, joskaan kardemummakastikkeen kardemummaa ei makukirjosta löytynyt. Kaveriksi tuodun Asian Slaw’n piti sisältämän korianteria ja seesaminsiemenvinegrettiä. Sisälsikin, mutta kyllä jotain muutakin; sen verran siinä oli potkua, joka tuppasi topakasti hallinnoimaan ankan suht hentoa makua. Jälkiruoan sanottiin muodostuvan mandariinisorbetista, passionmoussesta ja mangogranitesta sekä ruusumarengista. Nämä kaikki olivat kupissa yhtenä toisiinsa sekoittuneena vellinä, josta marenkilastut vain erottuivat. Maku kyllä oli ihan hyvä, mutta olisi makuja ollut mukava maistella erikseenkin.
Viinin jälkeen tilattu Periscopen oma olut, akaalaisen pienpanimon Hopping Brewsterin panema APA on huolella tehty ja tyylinsä mukainen. Se sopivasti viihdytti, kun koko sessio otti likemmä kolme tuntia, mikä on kyllä aika pitkä aika, kun ottaa vielä huomioon sen, että keittiö jakamisidean varjolla säästyi lautasannosten rakentelulta.
Jos kokemukselle tähtiä jakaa, kaksi tähteä voisi antaa ruoalle, joka päälinjoiltaan oli kelvollista, joskaan ei miltään osin juuri erityistä. Valitettavasti taustamusiikki ja henkilökunnan töksäyttelyt vievät kyllä tähdistä toisen. Eli yksi tähti.
Vastaa