Madeiralla syömässä suulla ja silmillä

Helmikuinen Madeira on melko siedettävä paikka suomalaiselle. Ilma on suunnilleen kuin Suomessa kesällä: 15-17 astetta lämmintä ja silloin tällöin sataa hieman tai enemmän.

Ruokamatkailija suuntaa heti ensimmäisenä aamuna kaupungin vanhan osan suulle kauppahalli Mercado dos Lavradoresiin. Toki hedelmä- ja kukkakaupatkin upeita ovat, mutta takaosan kalahallissa on sitä jotakin. Ja se ykkös-jokin on tietenkin espada (port. miekka) eli mustahuotrakala. Hieman ankeriaan näköinen kala, jolla on mulkosilmät ja äärimmäisen terävähampainen suu. Espadoja pyydetään siimalla satojen metrien syvyydestä ja paine-eron takia ne kuolevat pintaan nostettaessa. Kala on saaren nimikko ja sitä tarjoaa joka kuppila. Liha on vaaleaa ja mietoa.

 
Madeiran toinen oma erikoisuus on lapas-kotilo, joka siis on ulkonäöstään huolimatta kotilo eikä simpukka. Se tunnetaan muualla nimellä limpet, jonkalaisia on ahkerasti syöty herkkuna eri puolilla maailmaa. Lapas-kotiloita tai kuten niitä kutsuimme, lapasia löytää helposti rantakivistä, joihin ne ovat vahvalla jalallaan kiinnittyneet ja tulevat laskuveden aikaan näkyville – ja helposti poimittaviksi. Joulu-helmikuussa niitä ei kuitenkaan kauppahallissa näe, sillä lisääntymisaikanaan ne ovat rauhoitettuja. Ravintolasta niitä saa, mutta pakastimen kautta.
Parhaiten näitä herkkuja löytää vanhasta kaupungista kauppahallin takaa ja etenkin Rua de Santa Marialta, joka on vieri vieressä täynnä ravintoloita hallin kulmalta aina São Tiagon linnoitukselle asti. Heti alkupäässä on ylivoimaisesti viehkoin eli Jaquet.


Pieni ja karu muutaman pöydän paikka, jossa tomera emäntä tiskin takana eleettömästi kokkaa juuri näitä paikallisia perusjuttuja. Kadulla kulkiessaan voi ruokalistojen tavaamisen ohessa katsella varsinaista katutaidetta, sillä kadun ja sen sivukatujen likimain kaikki ovet ovat saaneet taiteilijan käsittelyn. Moni sivuaa myös ruokaa ja juomaa.
Madeiran juomista kannattaa mainita ainakin saaren oma väkevöity madeira-viini, paikallisesta aquardiente-viinasta ja hedelmämehuista puunuijalla sekoitettu poncha sekä paikallinen sokeriruokorommi. Oluen ystävä joutuu useimmin tyytymään paikallisen ison panimon Coral- tai Zarco-oluisiin, joskin craft-oluitakin voi löytää. Sataman nurkalla on terassiravintola, joka pienellä laitteistolla tekee omaa olutta.

Ja sitten silmillä syömään
Kalojen ohella kannattaa katsella myös Mercado do Lavradoresin seiniä. Sen pääsisäänkäyntejä ja sisäseiniä koristavat saarelle hyvin tyypilliset azujelo-koristekaakelit. Usein ne ovat sinisiä (azujelo-sana tulee arabian sanoista azraq, sininen ja zulaija, pieni poltettu kivi). Näitä koristekaakeleita löytyy kaikkialata kaupungista, ja niihin voi syventyä tarkemmin Frederico Freitas -museon lisärakennuksessa, jossa niitä on laaja kattaus alkaen alkulähteiltään Persiasta. Tämä mercadon azujelo ei ole kovin vanha, minkä näkee alareunan signeerauksesta (C.M.E), joka on vuodelta 1940. Ja sehän on vuosi, jolloin tämä art deco -tyylinen kauppahalli vihittiin käyttöön. Nettiä penkomalla löytyy laattojen valmistajaksi keramiikkatehdas Faiança Batisttini de Maria de Portugal Lissabonista.


Poimin matkakuvistani vielä pari esimerkkiä noista kiehtovista azujelo-seinälaatoista. Kummatkin on napsittu Frederico Freitas -museon azujelo-kokoelmasta. Toinen on vanha, iranilaista alkuperää. Vieressä ollut selitekortti oli kuitenkin sen verran kryptinen, ettei aikakaudesta saanut selkoa. ”Dinastia Safávida Qajar” -mainninta ei auta, sillä googletus kertoo Safávidan ja Qajarin olevan kaksi perättäistä dynastiaa Iranissa kattaen ajan 1500-luvulta 1900-luvun alkuun. Joka tapauksessa kaakeli näyttää kuvaavan jonkin sortin syöminkiä, jossa kukkuraisia ruokavateja on yltä kyllin ja lisää kannetaan koko ajan. Ruokailuvälineenä näyttää olevan vain kunkin aterioijan henkilökohtainen veitsi. Ruokalajeista ei pääse selville, mutta hedelmiä ainakin näyttää olevan listalla runsaasti. Juoma-astioita ei näy, mutta yksi henkilö kuitenkin jotain kannua ojentelee. Kannunkantajan tekee mielenkiintoiseksi pään ympärillä oleva sädekehä. Voisiko tässä olla jokin näkemys ehtoollisen asettamisesta ja kannunkantaja olisi Jeesus? Selitystä kaipaisi myös kaksi vierasta, jotka ovat nukahtaneet kesken ilonpidon.
Toinen kaakelikuva on samasta museosta ja yksityiskohta eräästä kaakeliseinästä. Unohdin kuvata selitekortin, joten tyydytään vain ihailemaan itämaista nilviäistä.
Sekalaista kuvaa Funchalista
Laitan tähän vielä loputkin Madeiralta kameraan ikuistuneet ruokataidekuvat. Aika sekalainen kokoelma, mutta sopii jotenkin hyvin juuri Madeiraan ja sen pääkaupunkiin Funchaliin. Sieltä löytyy useampiakin erikoislaatuisia museoita, joissa rikkaat keräilijät esittelevät omalaatuisia esinekokoelmiaan arvotaiteesta vaikkapa possuaiheisiin kannuihin ja mittavaan kravattikokoelmaan.

Ensimmäinen kuva on lehtimies João Carlos Abreun (liekö Anna Abreun sukua?) kotimuseosta Universo de Memóriasista – siitä josta löytyy mm. pari huonetta hevosia ja tuhat kravattia. Siellä oli hieno mässäystaulu, jossa aivan J. J. Wecksellin näköinen mies nauttii yltäkylläistä ateriaa. Kuva on harmittavan huono, sillä taulu on köydellä suljetun huoneen peräseinällä ja lisäksi salaa kuvattu – kuvaaminen oli kiellettyä.

Toinen kuva on Quinta das Cruzes -museosta, jonka hyvin sekalaisesta kokoelmasta on tämä Tomás José da Anunciacãon Piquenique-maalaus vuodelta 1965. Minulle ennen tuntematon maalari on melko näkyvä nimi Portugalin taidehistoriassa ja tunnettu erityisesti luonto- ja eläinkuvistaan. Tämä teos tuo mieleen Edouard Manet´n Aamianen ruohikolla -teoksen, joka taidehistorian mukaan on kommentti ranskalaiseen fête champêtre -perinteeseen. Manet´n kuulu teos oli ensi kertaa esillä 1862, joten kuvitella voi Tomás Josén jopa nähneen sen Ranskan matkallaan. Tai sitten ei.
Kolmas kuva on Funchalin kirkkotaiteen museosta. Teos on lissabonilaisen Frei Carlosin työhuoneen tuotos noin vuodelta 1520-30. Kuvan tarina on minulle arvoitus.

Siinä enkeli tarjoaa punasipulin näköistä herkkupalaa Marian sylissä istuvalle Jeesus-lapselle. Toisessa kädessä enkelillä on vellilautanen. En muista Raamatun tarinoista tällaista kohtaa, mutta täytyy selvittää jonkun teologin kanssa.
Neljäs kuva on kuriositeetti.

Hieman hipsterihenkisen lounasbaarin seinällä oli kokoelma ruokahenkisiä tauluja, joiden tekijäksi oli signeerattu Helena Sousa ja vuodeksi 2016. Vanhaa makkaramiestä ilahdutti erityisesti ommellen tehty makkarateos, jossa vielä pikkku possu kurkistelee hyvinkin HK:n Sinisen lenkin näköisen kiekuran lomasta.
Santa Cruz
Loppuun vielä pari kuvaan paikallisesta Santa Cruzista (näitä pyhän ristin kaupunkejahan löytyy katolisista maista lukemattomia), muutaman kymmenen kilometrin päässä Funchalista länteen. Kuva on hallin sisäseinän muraalista, joka esittää varsin modernein vedoin kauppahallin toimintaa (huomaa myös myyntipöydällä olevat espadat).

Työ on varsin nuori, eräiltä portugalinkielisiltä sivuilta ymmärsin hallin rakennusvuodeksi 1962 ja muraalin tekijäksi Christiana Sousa tai Teresa Brazao (kielitaito ei riittänyt ratkaisemaan kumpi). Muraali on vastikään, viime marraskuussa restauroitu (toinen mainituista naisista lienee restauroinnin tekijä), mikä selittääkin sen kirkkaat värit- joita tosin korostaa hallin itsensä karuus.

Toinen kuva on Santa Cruzin hienosta Sao Salvador -kirkosta. Siellä ehtoollistarina on kuvitettu miltei luonnollisen kokoisina veistoksina ja ikuistettu se kohta, jossa Jeesus pesee opetuslasten jalat ennen ateriaa. Vuorossa on Pietari: ”Kun Jeesus tuli Simon Pietarin kohdalle, tämä sanoi: ”Herra, sinäkö peset minun jalkani?””. Pöydällä odottavat ehtoollisen tykötarpeet, leipää ja kannu viiniä. Sympaattisesti naivistinen ryhmä puhuttelee kävijää vilpittömyydellään.