Terveisiä Tampereelta: unohdettu jugendmestari ja lähijärven kalaa

Lähdettiin Tampereelle alun perin vain Carmen-oopperaa katsomaan ja kuulemaan, mutta kun koko viikonloppu oli varattuna, toki muutakin matkaan mahtui. Kuten usein ennenkin: taidetta ja ruokaa, ja jos mahdollista taiteellista ruokaa ja ruokaa taiteessa. Tässä anti tällä kertaa. Ensin nuorena kuollut, syyttä suotta unohdettu Kultakauden mestarien aikalainen Joseph Alanen, jonka töistä vastikään avattiin laaja näyttely kaupunginn taidemuseossa. Näyttelyn päälle ruokaa Henriks-ravintolassa.
Tämä oman aikansa ”coronaan”, espanjantautiin 34-vuotiaana menehtynyt  Alanen oli loistava Kalevalan kuvittaja ja muissa töissään käytteli ajan tyylejä ja tekniikoita niin hyvin kuin Euroopan tuulet hyvin haistellut osaaja taitaa. Näyttelyn annista poimin tähän yhdeksän kuvaa. Pari ensimmäistä on Kalevalan kuvitusta, aiheena molemmissa Pohjolan pidot (ensimmäinen 1910-11, toinen 1919-20). Hyvin avaruudeltaan yksiulotteisen litteitä ja koriste-elementin oloisia jugend-kuvia. Sitten tulee ajoittamaton Jugendsali, jossa on pöytä katettuna lähinnä erilaisilla juotavilla. Kuva on varsin luonnosmainen ja muodoltaan ikään kuin seinämaalaus, mutta tekstistä ei käy ilmi, mistä se on peräisin.

                                                           Pohjolan pidot, 1910-11.

Seuraavassa ajoittamattomassa kuvassa on roimaa lohen perkuuta jännästi kahden halon välissä. Omasta mielestäni yksi näyttelyn parhaista töistä enkä välty vertailemasta sitä van Goghin kansankuvauksiin. Aika lailla samaa tyyliä on seuraava työ, niin ikään ajoittamaton Saunan jälkeen, jossa huomio tietenkin kiintyy reilun kokoiseen sahtikiuluun. Hauskat on ukkojen ilmeet: mitähän hykerryttävää on kiulun pitelijä juuri kaverilleen kuiskinut? Aika komea on seuraavakin työ, jossa on päästy sahdista miestä väkevämpään. Siinä jämeräpartanen pontikankeittäjä on mietteliäänä kauha kädessään – liekö juuri maistettu päivän keitoksen laatua. Jotenkin kuvasta välittyy semmoinen tunnelma, että keittäjä on jo useamman kerran makulientä maistellut. Tukea pitää pannun kyljestä ottaa ja, oijoi, kauhasta vallan loiskuu maahan arvokas ohratisle. Ja huom. taustalla oppipoika imee isän (?) oppeja. Tai sitten on tullut maamon käskystä isukkia vahtimaan.

Sopivalta tuntuu laittaa ponumiehen perään tämä ehtoisa Kirnuava sukulaisemäntä (1919-29). Liekö tuon väkijuoman keittelijän rouva, joka pitää kotitalon taloutta tolpillaan sillä aikaa, kun isäntä keitopuuhissaan haahuilee. Viimeiseksi kuvaksi valitsin aidoista aidoimman ruokakuvan. Herkässä ja herttaisessa kuvassa Suomalainen madonna tarjoaa sitä ensimmäistä evästä lapselleen.

Näyttelyä mielelläni suosittelen.

Kalaa lähivesiltä

Alasen anteihin tutustumisen jälkeen siirryttiin – Lenin-museolla pikaisesti koukaten – ravintola Henriksiin, joka oli ennalta käymätön paikka. Ravintola sijaitsee Satamakatu 7:ssä, uusrenessanssitalossa ja voi kyllä käyttää nimitystä klassikkoravintola. Suomessa kun pari vuotta yli 30-vuotias ravintola on jo kunnioitettavan vanha, klassikko. Henriks on yksityinen, pieni, mukavan viihtyisä paikka, jollaista on tapana meillä kutsua bistroksi. Olkoon niin, koska tuo nimitys melko hyvin kattaa tietyn kaltaiset paikat, sellaiset kuin esimerkiksi Turun Mami ja ja Kirkkonummen/Tapiolan O Mat. Siis ihmisen kokoiset hyvän ruoan tyyssijat.

Varsin kohtuuhintainen talon menu olisi maksanut 56 euroa, kasvisversio 47 euroa. Listalta tilattuna akuruoat kustansivat noin 12 e, pääruoat plusmiinus 30 e ja jälkiruoat kympin huitteilla. Pöytäämme tilattiin aluksi maa-artisokkakeittoa, punajuuritartaria ja savustettua madetta (jonka tarjoilija muisti kertoa olevan lähijärvestä ja nimeltä mainitun kalastajan pyytämää). Kaikki saivat syöjiltään kiitosta. Itse otin mateen, jossa laajalle tallriikille oli nykytrendin mukaiseti ripoteltu mateennokareita, kyssäkaalitankoja, kirjolohenmätiä ja näkkärinpaloja. Sirosteleva annos maistui maukkaalta, vaikkakin mateen savuaromi oli odotettua kesympi.

Pääruoaksi olisi voinut valita perinteistä pihviä, karitsaa kahdella tavalla ja päivän kalaa, joka sillä kertaa oli kuhaa, ja niin ikään lähijärvestä ja saman nimetyn kalastajan pyytämää. Tätä aikaa on tämä: kukaan ei edes vilkaissut pihviä päin, joku taisi sivulauseessa mainita karitsan, ja kaikki tilasivat kuhaa. Annoksesa oli sievä, rapeaksi paistettu pala kuhaa, joka lepäsi maukkaitten uunijuuresten päällä makoisan kastikkeen saattelemana. Sanoisinko, että perushyvä ja hintansa väärti, mutta ei sellainen, josta hurmiossa kerrotaan muistelmissa. Sen sijaan muistelmiin saattaa päätyä nerokas keittiön tervehdys aterian alussa. Pikku kupeissa tuotiin kuhan wingsit (oltiinhan wings-kaupunki Mansessa!) eli rintaevä ja sen alla oleva kolmio, joka jää yli, kun kala fileoidaan. Se oli rapeaksi uppopaistettu ja maistui majoneesikastikenapin kera oivalta. Hienosti hyödynnetty hukkapala sopivien saatesanojen kera antoi mukavan alun illalliselle. Palvelusta saattoi antaa vain kympin. Juuri siinä on usein näitten pikku bistrojen voima ja vahvuus.