Georgian keittiötä kehutaan kovasti, jopa maailman parhaaksi. Näin voi ollakin, vaikka nuo tuollaiset arviot ovat aina enemmän tai vähemmän makuasioita. Se kuitenkin on sanottava, että georgialaiset osaavat kenties syödä ja juoda parhaiten kaikista kansoista. Georgialainen ruokailu ei ole pelkkää syömistä eikä ruoka pelkkää ravintoa, vaan jotain ihmiselon syvältä kouraisevia perusjuttuja, joita muittenkin kannattaisi ahkerasti opiskella.
Georgialainen luomismyytti kertoo, miten jumala jakoi maanpiirin ihmisille. Kutsu kävi maailman kansoille, mutta georgialaiset sattuivat samaan aikaan pitämään mukavia pitoja, söivät grillilammasta ja paahdettua munakoisoa ja joivat kannuittain viiniä niin, että vallan unohtivat koko jakotilaisuuden. Jumalan palatessa kotiin hän törmäsi georgialaisiin, jotka edelleen pitivät lystiä kemuissaan, soitto soi ja viini virtasi. Kun jumala torui heidän laiminlyöntiään, georgialaiset vastasivat: me olemme syöneet ja juoneet jumalan kunniaksi, koska hän on luonut niin upean maan. Tästä jumala heltyi ja hän antoi georgialaisille sen maapläntin, jonka oli aikonut jättää itselleen. Näin saivat georgialaiset asuttavakseen paratiisin. MOT.
…
Yleiset
Kansallinen silakkalaatikko
Kirjoitin näille sivuille noin vuosi sitten lyhyen jutun sialakkalaatikosta, hyvän reseptin kera tietenkin. Totesin jo silloin, että kun minulta lapsena ja vähän isompanakin kysyttiin, mikä onkaan mieli- tai herkkuruokani, vastasin aina että silakkalaatikko – eikä tuo suhde ole aikuisenakaan mihinkään hiipunut. Siksi aiheeseen tulee palatuksi aika ajoin sekä keittiössä että muutenkin. Näkökulmaa on tullut lisää sen verran, että tässäkin on silakkalaatikon ihanuuteen syytä palata.
…
Kullervon kivinen leipä
Akseli Gallen-Kallelan Kullervon kirouksessa koira nuuskii leivänkyrsää, jonka Seppo Ilmarisen emäntä on laittanut Kullervolle evääksi paimeneen. Kiven sisään hän oli leiponut kiven, johon Kullervo katkaisee isältänsä perimän puukon. Ateneumin hauskan Ankallisgalleria rinnakakisteoksesta Akseli Kala-Kallelan Ankarvon kirouksesta se puuttuu. Gallen-Kallelan teoksessa leipää nuuhkii pystykorva, Ankallisgallerian versiossa Mikki Hiiren Pluto-koira. Nyt katsojalle herääkin kysymys: onko Pluto syönyt kivisen leivän? Tässäpä probleemaa vaikkapa kaikkitietävälle kriitikko Atso Risumetsälle.
Vai onko Kala-Kallela lähtenytkin siitä, että Ankarvo itse ehti ahneuksissaan/nälässään niellä koko limpun kivinee ennen kuin taiteilja ehti sen ikuistaa mestariteokseensa. Kun vertaa Kullervon ja Ankarvon ilmeitä, on jälkimmäisen selvästi tuskaisempi: ruoansulatus ei nyt oikein toimi. Tätä tulkintaa puoltaa myös Pluton etsivä nuuskinta: Jos se itse olisi leivän syönyt, miksi sitä enää etsisi? Pluto voikin vain todeta leivän kadonneen. Parempiin suihin? No, ainakin isompaan suuhun.
Akseli Gallen-Kallelan Kullervon kirous
Akseli Kala-Kallelan Ankarvon kirous
Kaalikääryle, kansallisruoka?
Kun suomalainen alkaa listata kansallisruokiaan, aika pian, heti karjalanpaistin ja poronkäristyksen tuntumasta löytyy kaalikääryle. Se kuuluu niihin ruokiin, joista kotoaan reväistyt (mies)kansalaiset silmät kostuneina puhuvat äidin keittiön ikävöityinä herkkuina. Vaan mitenkä mahtaa olla kaalikääryleitten – tai savoksi kualkiäryleitten – kansallisuuden laita? Juu, on toki niitä Suomen keittiöissä kääritty niin pitkälle kuin muisti ja keittokirjoihin präntätty tieto ulottuvat, mutta sillä pelin ei vielä kovin kauas historiaan päästä.
…
Joululalenteri 1: Jacobsen Red Christmas Ale
Joulun ajan aloittaa tyylikkääseen pulloon pakattu tanskalaisolut, joka tulee Carlsbergin ”husbryggerietistä” eli alapanimosta, jolla iso panimo painii artesaanien sarjassa. Panimon nimihän tulee Jacobsenin panimosuvusta, joka Carlsbergin imperiumin loi. Tämä Red Christmas Ale on 4,6-prosenttinen ruokakauppaversio; sillä on tuhdimpi 7,5-prosenttinen isosisko Golden Naked Chtistmas Ale, mutta sitä ei Alkon valikoimissa ole, harmi.
Lasiin kaadettuna olut on punertavaaan vivahtavan kuparin väristä, kirkasta. Jouluvaloja vasten sihdattuna kobvinkin kaunista. Vaahto on kohtuullisen kaunis ja kestääkin tovin. Tuoksu on mieto, maltainen ja makeahko. Ehkä karamellia voi aavistaa hieman. Ensi kulauksen suutuntuma on pehmeä ja pyöreä, hyvinkin tasapainoinen. Tuoksussa häivähtänyt karamelli voimistuu.
Etiketti kehuu voimakkaalla humalalla, mutta onneksi puhuu pehmoisia. Katkeruus on hyvinkin maltillista ja myötäilee oivasti pehmeää suutuntumaa. Vasta jälkimaussa kielelle nousee aavistus purevammasta katkerosta, mutta siinäkin aika kepeästi. Maltainen makeus on vallitsevampaa. Tässä ollaan aika lähellä perinteisen, kinkulla kruunatun joulupöydän perusjuomaa. Matala alkoholi ei kiusaa, kun makua muuten on yltä kyllin. Tätä pitää ostaa varastoon jo nyt joulua varten, jotta ei jäisi ilman.
Söörin arvoinen wursti
Liedon Lihakaupassa possunsuoleen valetut Söörwurstit löysivät viikonlopulla Yyterissä innokkaat söörit ja muut Markut. Joku oli unohtanut tehdä tilauksen ja katseli katkerana vierestä, kun onnelliset ostajat pakkasivat wurstejaan kylmälaukkuihin. Kaikkialta on kuulunut pelkkää hyvää sanomaa: sopivan rasvainen, sopivan kipakka, sopivan savuinen, makkaroista ihan parhaita ikinä. Samaa on tosin hoettu Porin Beer Hunterissa pannusta Söör-pilsistä. Tässäpä oiva pari, josta löytyy vain yksi epäkohta: kun makkarat on syöty ja oluet juotu, mistä löytää yhtä hyvää?
