Matkailu avartaa. Eräs kesäreissu kulki Kotkan kautta, Merikeskus Vellamo piti nähdä, Langinkosken Keisarin kalamajalla käydä ja poiketa nostalgiaoluelle Kairossa. Kävellä Junnulle nimettyä katua ja katsella Ruotsinsalmelle ja kuvitella, miltä näytti, kun liki 350 alusta otti heinäkuussa 1790 yhteen. Ja sitten tulee vielä vastaan posso. Kotkalaisten oma munkki, jota kuulemma ei oikein voi syödä kuin Kotkan ja Karhulan toreilla eikä oikein muulloin kuin aamulla varhain, kun leivonnaiset juuri ovat tulleet öljykylvystä.
Täälyä niitä saa. Tosin kuva on harhaanjohtava. Paikallisten mukaan posso ei ole possu.
Tämä munkki on siis posso eikä sitä äännetä ruotsalaisittain niin, että loppu-o ääntyy uuksi. Nimen syntyä ei tiedä ilmeisesti kukaan, mutta tiukasti vedetään raja posson ja (munkki)possun väliin. Ero kuvataan selväksi niin ulkonäössä kuin valmistustekniikassakin. Koko maassa tunnettu munkkipossu on habitukseltaan lievästi possua muistuttava, hieman pullea ja sisältä usein pullamainen. Posso taas on suunnilleen puolikuun muotoinen, lituska ja ohut, parhaimmillaan rapea ja sisälle asti uppopaistunut.
Posson ominaislaatu syntyy possusta poikkeavalla leipomistekniikalla. Possoleipurit kertovat, että posson taikina jätetään melko veteläksi, joten se voidaan kaulita hyvin ohueksi pyöryläksi. Omenahillon lisäyksen jälkeen taikinalätyskä taitetaan puolikuuksi, suljetaan reunat nipistäen, kohotetaan puolisen tuntia ja uppopaistetaan nopeasti kasviöljyssä. Kaikki tehdään käsityönä – possokonetta ei vielä ole keksitty ja tuskin keksitäänkään.
Aamun tuoreita possoja Karhulan torilla.Minulle possoon törmääminen oli iloinen kohtaaminen. Ensi puraisulla syntyi henkilökohtainen ruoan ja syöjän lämmin suhde. Saatoin vilpittä sanoa, että posso maistuu paremmalta kuin esimerkiksi kotiseudullani Lounais-Suomessa yleinen munkkipossu. Sen sijaan muistissa kangasteli vuosien takainen Ruissalon Honkapirtillä syöty wienermunkki, jossa rapeus ulottui pintaa syvemmälle. Myöhemmin en sitä makua ja suutuntumaa ole tavoittanut, mutta possossa löytyi paljon samoja elementtejä.
Ensimmäisen possoni nautin täysin oikeaoppisesti Karhulan torilla. Jätimme maksullisen hotelliaamiaisen väliin ja ostimme torikioskista possot ja kahvit. Toripöydässä vanhemman polven kokemusasiantuntijat valistivat posson saloja. Nauttimamme possot tulivat siitä toisesta kanonisoidusta possoleipomosta eli Antti Muurin Leistin leipomosta. Toinen ”oikea” possoleipomo on Veikko Turkian Kotkan Leipä, jonka possoja saa Kotkansaaren torilta.
Tämä se on: posso.
Posson syntyä ei ole tarkoin selvitelty, mutta yksi tarina kertoo Kotkan Leivän perustajasta Hellin Lohkosta, jonka äiti olisi jo ennen sotia leiponut munkkeja Viipurissa työmiesten ruokatuntimuonaksi. Sotien jälkeen silloiset possot muuttivat evakkoina Kotkaan, jossa niitä alkuun leivottiin Lohkon kotikeittiössä, kunnes possojen suosio johti leipomon perustamiseen. Myöhemmin syntyi kilpaileva Leistin leipomo, mutta nykyisin leipomoilla on melko selvä reviirijako: Leistin leipomo hallitsee Karhulaa, Kotkan Leipä Kotkaa. Kummallakin on vankat puoltajansa, jotka vankkumatta tietävät kumman leipomon possot ovat parempia.
Alkuperäisen reseptin mukaisessa possossa on kuoren sisällä lusikallinen omenahilloa. Vuosien saatossa muitakin täytteitä on kokeiltu. Ennen muuta ovat leipomot tehneet posson tekniikalla myös suolaisia versioita, mutta niitä kutsutaan vain lihapiirakoiksi. Tai voi niissä olla muutakin kuin lihaa, nykyisin myös kasvispohjaista täytettä. Kotkalaiset korostavat, että vaikka oikea posso on hillotäytteinen, myös lihis on samalla tapaa ohut ja rapea kuin possokin. Siis parempi kuin muun Suomen lihikset. Se on helppo uskoa, sillä kotkalaiset osaavat näköjään uppopaiston salat paremmin kuin läntisemmät munkkimaakarit.
Karhulan torilla aamutuimaan possolla ja kahvilla tankkaava matkustavainen jaksaa pitkälle, aina oopperajuhlien kynnykselle ast1
Vastaa