Ateneum, ruokaa raameissa

Tulipa tehdyksi Helsingissä näyttelymaraton viime viikolla (vko pop47/19). Ensimmäisenä päivänä Ateneumin Schjerfbeckit ja Ruoveden taiteilijat, sitten Sinebrychoffin Lucas Cranach ja museon vakiot sekä lopuksi vielä HAMin sotavuosien Mielialat. Seuraavana päivänä Hakasalmen huvilan osuus Mielialoista ja kertaus Amos Rexin Carlstedtista. Kolmantena päivänä vielä Kaapelin Martin markkinoitten sivutuotteena Hotelli- ja ravintolamuseo ja Valokuvataiteen museo. Ruokataidetta karttui aika paljon.Aloitetaan Ateneumista. Ja siellä Schjerfbeckillä. Nähtävänä on taiteilijan varmastikin hienoin ruoka-aihe eli varhainen (1881) Pikkusiskoaan ruokkiva poika, jonka S. maalasi vain 19. vuotiaana Bretagnessa. Työtä pidetään suomalaisen modernismin alkuteoksena, mutta aikalaiset eivä tykänneet. Lapsia pidettiin rumina ja eläimellisinä.

Toinen hieno ruoka-aihe on Englannin St. Ivesissä 1887 maalattu Leipomo, jossa valo on erityisen sävykästä. Meistä tämäkin teos on hieno, mutta edusti omana aikanaan outoa naturalismia: maalata nyt tämmöisiä mitättömiä aiheita, kun voi yleviäkin kuvata! Samaa vähäpätöisten aiheitten mestarillista kuvausta on Sipulit eli Still Life with Onions.

Neljäs työ tässä otannassa on muita myöhempi, Vihreä omena ja samppanjalasi (1934), jossa näkyy hyvin, mihin taitelija oli taiteessaan edennyt, tyylittelevään, pelkistettyyn estetiiklkaan, mistä kehityksestä saa Ateneumissa nyt loistavan käsityksen huoneessa jossa on pitkä rivi hänen omakuviaan koko uran ajalta.

Ateneumin toinen kiinnostava näyttely esitteli taiteilijoitten Ruovettä ja toi nähtäväksi mm. Gallén-Kallelan Haavakuumeen, joka oli Suomessa näytillä viimeksi jotain 80 vuotta sitten, sekä Ellen Thesleffin henkevän omakuvan, joka tiettävästi hapertumisen takian on nyt esillä viimeisen kerran pitkään aikaan. Ruokataidetta näyttely tarjosi niukasti, vain kolme bongia, tai neljä, sillä Holmbergin Hämäläisestä humalistosta oli toinenkin, melkein samanlainen, varhaisempi akvarelliversio. Humalatarha on ajalle (1860) tyypillinen romanttinen kuva maalaismaisemasta. Puhdas ruokakuva se ei ole, mutta humalat johdattelevat ajatukset sahtiin eli siis kuten saksalaiset sanovat, juoksevaan leipään, das Flussige Brot.

Toisenkaan kuvan varsinainen aihe ei ole ruoka, sillä nimekseen tämä Louis Sparren 1971 maalaama maalaisinteriööri on saanut Ensi lumi – siis varsin ajankohtainen nyt, kun maassa on ensi lumi. Lunta siinä kuitenkin vain vähän häämöttää akkunan takana, ja sitä kuvan mies, olisiko perheen isä, hieman huolissaan tiirailee. Kun otetaan huomioon, että suurista nälkävuosista oli teoksen syntyhetkellä vain jokunen vuosi, huolen ruoan riittävyydestä talven yli ymmärtää. Kontrastina on pikkutyttö, jolla huolta ei ole: toisessa kädessä on leivänkyrsä, toinen puristaa omistavasti piimäkiulun kahvaa. Ainakin vielä ruokaa on. Juuri tätä taustaa vasten tätä teosta minusta on katsottava.

Kolmantena on Hugo Simbergin kuolema-aiheisiin linkittyva viivasyövytys Kuolema ja perunankuorija, jonka tekovuosi ei ole tiedossa, mutta osuu taiteilija Ruoveden vuosiin 1890-luvun jälkipuoliskolla. Mummeli siinä on arkisessa askareessaan ja vierellä kiltinoloinen. polvihousuinen Kuolema odottaa tyynesti vuoroaan. Ei pahana ja ilkeänä, vaan elämään kuuluvana osana. Peruna tuntuu olleen Simbergille muutenkin tärkeä kuvattava, sillä yksi hänen hienoimmista töistään on Turun Taidemuseon kokoelmiin kuuluva Perunatyttö (1901).