Katkarapuja Suomesta!

Katkaravut ovat eri puolilla maailmaa tärkeää perusravintoa. Usein arvostettua herkkua, ja Suomessa on jopa eräänlainen kansankulinarismin huipentuma, kun ruotsinlaivan seisovassa pöydässä saa lapata astaksantiini-pigmentin vaaleanpunaisiksi värjäämiä äyriäisiä lautasen täydeltä. Marketien pakastealtaista löytyy melko edullisestikin keitettyä ja kuorittua katkarapua, josta teemme monenlaista ruokaa, pitsoja, pastoja, piiraita, salaatteja, keittoja – ja keski-ikäisen kansanosan perinneruokaa katkarapukasaria. Mutta voisiko katkarapuja sanoa missään mielessä erityisen suomalaiseksi, perinteiseksi ruoaksi? Katsotaanpa.

Pohjoismaissa – ja Suomessakin – yleisimmin ravinnoksi käytetty katkarapulaji on pohjankatkarapu (Pandalus borealis), joka elää mm. pohjoisen Atlantin ja Jäämeren kylmissä vesissä. Sieltä, lähinnä Norjasta meille katkaravut saapuvat. Mutta Suomen nykyisillä aluevesillä ei pohjankatkarapua esiinny. Katkarapuja kylläkin. Porin ja Pernajan välisellä rannikko- ja saaristoalueella tavataan alkuperäisenä kahta katkarapulajia, leväkatkarapua (Palaemon adspersus) sekä hietakatkarapua (Crangon crangon). Lisäksi on viime vuosina löydetty vieraslajina luultavasti laivojen mukana tullutta sirokatkarapua (Palaemon elegans). Mikään näistä ei Suomen vesillä kuitenkaan kasva niin suureksi (max. 5-6 cm), että niillä olisi merkitystä ravintona (muualla ne kyllä kasvavat isommiksi ja niitä pyydystetään runsaastikin). Siis puhtaasti tuontiruokaa, tämä katkarapu (emmekä nyt puhu Aasian jätti- ja tiikerikatkaravuista ollenkaan)

Kyllä, nykyään, mutta onko näin ollut aina, se selviää kurkistuksella historiaan. Tarton rauhassa 1920 Suomi sai kiristettyä itselleen Petsamon eli portin aina sulalle Jäämerelle ja sen mittaamattomille kala-apajille. Jo Islannin sillivesille oli sieltä paljon sukkelampi purjehtia kuin Itämeren pohjoisrannalta. Vuonna 1932 sinne valmistui tieyhteys, monien tarinoitten Jäämerentie, ja sitä pitkin sinne löysi tiensä loviisalainen jääkärieversti ja laivanvarustaja Ragnar Nordström, jonka vuonna 1931 perustettu Loviisan Kalastus Oy hallitsi Suomen valtamerikalastusta. Petsamoon hän perusti yhtiölleen tytäryhtiöksi Petsamon Kala Oy:n ja sen aluksille kalastustukikohdan ja satamatoiminnot sekä vähän myöhemmin Petsamon Öljy- ja Kalajauhotehtaan tuottamaan kalanmaksaöljyä ja kalajauhoa. Paikallisjohtajakseen Nordström otti vanhan sotakaverinsa, kohukernraali K. M. Walleniuksen, joka johti toimintaa vuosina 1934-37.

Vuonna 1936 Loviisan Kalastus Oy fuusioitui toisen Petsamon toimijan, sen kanssa kilpailevan hankolaisen Elfvingin Kalastuslaivue Oy:n kanssa Suomen Kalastus Oy:ksi, jolla oli ennen sotia käytännössä monopoli Petsamon kalastuksessa ja kalateollisuudessa. Ja eräässä vaiheessa, joskus 1930-luvun puolivälissä, Nordströmillä ja Walleniuksella välähti: täytyyhän näillä vesillä olla katkarapujakin. Sen kertoi jo eläintiede, mutta oli siitä käytännön todisteitakin, kun nuotat nostivat syvyyksistä varsinaisen saaliin sivutuotteena monelaista äyriäistä, myös katkarapuja. K. M. Wallenius kertoo: ”Biologisten olojen perusteella oli pääteltävissä, että täällä täytyi olla myös katkaa, koska rapulajeja, kuten taskurapuja, merihämähäkkejä ym. oli erityisen runsaasti.”

Nordström kertoo Voitto tai kuolema -nimisessä muistelmateoksessaan: ”Annoin tutkia, voisiko merenpohjasta löytyä katkarapuja, ja tulos oli myönteinen. Eräs alue Petsamon poukamassa tuli erityisen hyvin tutkituksi, ja sieltä otettiin sitten kaikki katkaravut, joita tarvittiin Etelä-Suomen kulutukseen.” Katkarapujen pyynnissä pelasi moderni viestintätekniikka. Satamasta pidettiin troolareihin yhteyttä radiopuhelimilla. ”Kun troolarit olivat kotimatkalla, konttori selvitti, kuinka suuria katkaraputilauksia etelästä oli tullut, ja troolarit saivat sitten ohjeet tuoda mukanaan sopivan määrän katkarapuja satamaan. Ravut keitettiin laivalla ja lähetettiin Pohjois-Suomesta lentoteitse Helsinkiin.”

Lähteiden mukaan Nordström itse ei Petsamossa kovinkaan usein vieraillut. Niinpä kun hän sanoo, että antoi tutkia katkarapujen esiintymistä, käytännön hommat hoiti Wallenius (jonka osuutta ei Nordström muistelmissaan sanallakaan mainitse!). Jorma Pohjanpalon Eilispäivän Petsamo -teoksen artikkelissaan Rikas ja raivoisa meri Wallenius kertookin: ”Niinpä hankin Göteborgista pienen katkanuotan, jota lähdin moottorialuksen vetämänä kokeilemaan Pummanginniemen edustalle – ja katkoja löytyi tosiaan. Myöhemmin tätäkin pyyntilajia lisättiin. Katkat lähetettiin Loviisan säilyketehtaaseen.” Säilyketehtaan Nordström kertoo perustaneensa ”toiminnan alkuaikoina”, Ilmari Elon mukaan 1933. Yhtiöllä oli Elfvingin peruna säilyketehdas myös Hangossa (Nordströmin mukaan se teki myös sardiinisäilykkeitä kilohailista). Voinee olettaa, että tuoretta katkarapua meni myös Helsingin ravintoloitten keittiöihin, mutta tietoja tästä ei löydy.

Ylle kirjoitetun lisäksi Petsamon katkarapujen pyynnistä löytyy lähdekirjallisuudesta niukasti tietoa. Veikko Riihinen on kirjoittanut Petsamon kalastuksesta sekä erillisen kirjan (Petsamon kalastus 1910-luvulta vuoteen 1944) että kalastusartikkelin Petsamon historiaa käsittelevään kirjaan Turjanmeren maa. Hänkään ei Nordströmin ja Walleniuksen tekstejä enempää katkaravuista kerro. Mainitsee kuitenkin mm. kertoessaan troolien varustuksesta: ” Kalastusvälineinä olivat juksa, kampelatrooli ja katkatrooli.”

Walleniuksen artikkeliin sisältyy seikkaperäinen taulukko Petsamon kalastuksen saalismääristä vuosina 1931-42. Kalastus oli keskeytyksissä talvisodan aikana, mutta jatkui ainakin jossain mitassa vuoteen 1942, jolloin kalastus kävi sotatoimien takia mahdottomaksi. Walleniuksen taulukon mukaan katkarapuja pyydettiin vain vuosina 1935-37. Vuonna 1935 saalis oli 1522 kiloa, vuonna 1936 saalis putosi 181 kiloon ja vuonna 1937 saalis oli 224 kiloa. Vuosien 1938-1942 kohdalla katkarapusarakkeessa on vain viiva. Syynä voi olla sekin, että Wallenius ei enää tuona aikana ollut Nordströmin leivissä.

Kysymyksiä kuitenkin nostaa lähteissä esiin tuleva katkarapujen logistiikka. Pariin otteeseen lähteissä mainitaan, että katkat kuljetettiin etelään lentoteitse. Kuitenkin 1930-luvulla ei Petsamosta eikä Ivalostakaan vielä lennetty, koska lentokenttiä ei ollut. Petsamon lentotoimintaa selvitellyt Jukka Nisula arvelee, että joitan satunnaisia lentoja suksi- tai ponttonikalustolla on varmasti lennetty, mutta ovatko ne kuljettaneet kaupallista rahtia, ei ole tiedossa. Luultavasti eivät ole. Petsamon Yläluostariin valmistui kenttä juuri talvisodan kynnyksellä ja Aero Oy aloitti sinne ja sieltä lennot sodan jälkeen heinäkuussa 1940. Lentoliikenne oli sen jälkeen kesään 1941 säännöllistä ja rahtiakin kuljetettiin. Voinee ehkä otaksua, että katkarapuja on pyydetty myös talvisodan jälkeen, ja niitä on lennätetty etelään. Se jää avoimeksi, miten 30-luvulla pyyntisaalis saatiin etelän herkuttelijoille.

Lähteet
Elo, Ilmari, Loviisalaisen perhevarustamon historia 1926-1970, Keuruu 2007
Nisula, Jukka, Yläluostari, ”Petsamon pikalinjan” päätepiste. Feeniks 3/2007
Nordström, Ragnar, Voitto tai kuolema. Jääkärieverstin elämä ja perintö. Juva 1996
Riihinen, Veikko, Petsamon kalastus 1910-luvulta vuoteen 1944. Jyväskylä 1982
Riihinen, Veikko, Petsamon kalastus. Teoksessa Turjanmeren maa, toim. Jouko Vahtola ja Samuli Onnela. Jyväskylä 1999
Wallenius, K. M., Rikas ja raivoisa meri. Teoksessa Eilispäivän Petsamo, toim. Jorma Pohjanpalo. Porvoo 1970
Turjanmeren maa. Petsamon historia 1920-1944. Toim. Jouko Vahtola ja Samuli Onnela. Jyväskylä 1999
Vuorisjärvi, Esa, Petsamo ja Ragnar Nordström. Petsamolaista 2019 -vuosilehti. Petsamo-seura ry.