Silvia Hosseini, Kirjallisuuden kiihottava historia. Gummerus
Kirjan lukuvaiheesta pitää sanoa sen verran, että hieman murhemielin sitä selaili, sillä itämaitten tarinoista lukiessa vähän väliä tuli vastaan Jaakko Hämeen-Anttilan nimi. Milloin kirjailijana, milloin kääntäjänä. Ja juuri samoihin aikoihin tuli tieto hänen kuolemastaan. Tuttu mies, ei mitenkään lähituttu, mutta saman kustantajan, Otavan, tilaisuuksissa useinkin tavattu. Hieno mies, hieno kirjailija. Iso menetys.
Tähän Hosseinin kirjaan tartuin varsin uteliaana, sillä kirjan käsittelemä alue tuli teini-ikäisenä jonkin verran tutuksi. Olen sitä ikäluokkaa, ettei meille sen paremmin koulussa kuin kotonakaan näistä asioista puhuttu. Valistus tuli kaveriporukoissa, joissa aina joku tiesi enemmän kuin muut. Ja yksi tärkeä lähdeaineisto olivat nämä kirjat, joita siihenkin aikaan, 60-luvulla jo oli saatavilla jonkin verran. Ja tärkeää tietoa olivat listat näistä kirjoista, joita sitten kirjastosta ujostellen haettiin ja iltamyöhällä opiskeltiin. Ivar Lo-Johanssonin Onni, Ole Länsbergin Rakas John, Axel Jensenin Line ja mitä niitä olikaan. No, yllätys oli, kun mikään näistä kirjoista ei ollut tarttunut Hosseinin haaviin. Ehkä 50- ja 60-luvut vain olivat katve, johon katse ei yltänyt, sillä jo 70-luvun tarjonnan runsaus on kirjassa hyvin esillä.
Se siitä. Kirja on muuten kyllä tosi hauskaa luettavaa, etenkin tietokirjaksi. Toisaalta aihepiiri on sellainen, että sen parissa on helppo heittäytyä rennoksi. Eikä pornokirjallisuudesta lukevaa luultavasti lainkaan häiritse, vaikka kirja tulvii pilluja, kulleja, vittuja, kyrpiä, nussimista, jörnimistä ynnä muuta kivaa. Muutenkin teksti on monin paikoin jutustelevaa tarinointia, asiatiedot toki kohdillaan. Ehkä tämä sitten on mallikelpoisesti sitä narratiivista tietokirjailemista, jota kustantajat nyt niin kovasti kaipaavat.
Toisessakin suhteessa kirja on esimerkillinen. Ei ole kauhean vaikea arvata, että teksti on kirjoitettu jälkeen vuoden nolla eli Maria Petterssonin veriruskean kuolemansynnin. Mitään väitöskirjamaista noottiapparaatia ei Hosseini ole laatinut, ja alaviitteissä annetaan lähinnä lisätietoa, mutta sen sijaan joka ainoa lähdekirjasta kotoisin oleva sivulausekin on tekstissä nimellä mainiten kreditoitu. Lisääkin olisi toivonut. Kirjan jatko- ja lähdekirjakäyttöä olisi suuresti helpottanut, jos lähdeluettelossa olisi kirjan kohdalla lista sivuista, joilla se esiintyy.
Lähdeluettelo on muuten kyllä muhkea ja laaja. Se osaltaan selittää, miten näin paljon tietoa on saatu kansien väliin edes jollain tapaa järjellisellä työmäärällä. Ainakin minut yllätti se valtava määrä kirjallisuutta, joka erotiikasta, pornosta ja seksistä on kirjoitettu ja julkaistu. Etenkin tietenkin suuressa maailmassa, mutta Suomessakin on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana julkaistu kymmeniä alaan liittyviä tutkimuksia ja tietokirjoja, joista monista luin ensi kerran vasta Hosseinin kirjasta. Osin tämä varmaan johtuu siitä, että huomattavan osan näistä kirjoista on julkaissut joku pienkustantaja tai tieteellinen julkaisusarja. Mutta hyvä näin, jatkolukemista riittää, kun tietää mitä etsii.
Erotiikasta ja pornografiasta on niin paljon erilaisia määritelmiä, että heti alkuun kiinnostuu siitä, miten kirjailija tulkitsee kirjan nimen houkuttelevan adjektiivin ”kiihottava”. Jossain määrin nimessä on klikkiotsikon häivää, sillä Hosseini hieman lieventelee otsikon sanomaa kertomalla, että kirja tarjoilee ”kaikkea rakastuneen kaihoisista ajatuksista kiihkeisiin suudelmiin ja ankaraan jörnimiseen.” ja ikään kuin puolustautuu: ”Jos jokin mukaan valittu teksti ei (enää) olekaan seksuaalisesti kiihottava, on se vähintään mieltä kiihottava.”
Tämä ohje mahdollistaa myös sellaisten kaikkea muuta kuin hardcore-pornoa kirjoittaneitten tekijöitten kuten vaikkapa Emily Brontën ja Jane Autenin teosten käsittelyn. Ne kuitenkin ovat köykäisempiä välipaloja tosi hurjista orgioista kertovien tarinoitten lomassa. Ja niitä riittää, Hosseini osoittaa vakuuttavasti, miten erotica-kirjallisuutta on kirjoitettu kaikkina aikoina (sanoin kirjoitettu, sillä aina sitä ei ole kirjana julkaistu). Jopa kirkon kahlitsemalla keskiajalla ja häveliäisyyden huippuhetkinä viktoriaanisella ajalla kirjoissa sängyt natisivat ja lakanat pelmusivat. Rinnan Hosseini kuljettaa kulttuurihistoriallista jatkumoa siitä, miten kunakin aikana on yhteiskunnassa tähän genreen suhtauduttu. Jonain aikana joutui häpeään tai maanpakoon, toisena aikana pantiin roviolle tai giljotiiniin.
Kirjaa lukiessa hämmästelee kirjailijan kanssa, miten menneinä aikoina, ja osin vieläkin monissa maissa, suhtaudutaan erotiikkaan jyrkän kielteisesti. Siinä missä kaikenlaisen pahanteon, verisen väkivallan ja muun turmeluksen esittäminen on ollut ihan hyväksyttävää, yhteiskunnan vallanpitäjät, uskonnolliset auktoriteet ja usein myös aktiivit feministit tuomitsevat ankarasti vuoteen iloista kertomisen. Hosseini puolustaa kirjassaan kaikkein hurjimpiakin kirjallisia seksiorgioita, koska ei lukija niistä hänen mukaansa etsi oppia omaan toimintaansa. Hän sanoo, että kaunokirjallisuudessa, jos jossain, voivat kirjoittaja ja lukija huoletta tutkailla sellaisia ihmismielen piirteitä, jotka elävässä elämässä toteutettuina olisivat tuhoisia. Turvallinen tila kuuluu elämään, ei eroottiseen kirjallisuuteen, hän sanoo.
Kirja luettu ja juttu kirjoitettu Suomen tietokirjailijoitten Turun osaston kuukausikokousta varten 9.1.2024
Vastaa