SYÖTÄVÄ TAIDE. Turun uusi Taidehalli avattiin helmikuun lauantaina 9. päivänä Vanhalla Raatihuoneella. Sunnuntaina kävin sen kamalan lumimyräkän läpi korkkaamassa. Tässä näyttelyn ruokatarjonta: paskaa keramiikassa. Muu vähän mietitytti.
Näyttelyssä on mukana useampia taiteilijoita kahdessa kerroksessa. Vienosti kummastelen kuratointia. Kaikki edustavat varsin kokeilevaa, käsitteellistä taidetta. Jopa kiviä, joitten taiteellisesta arvosta Turussa on viime päivinä kovasti kiivailtu. Linjaus on varmaan harkittu, mutta en tiedä, onko se uuden taidetalon avauksessa aivan viisasta. Puhutaan muutamiin esimerkkeihin viitaten siitä, miten kansa on nykyään alkanut himoita taidetta, mutta luulenpa, että näillä kattauksilla ei Suurtorille korttelia kiertäviä jonoja synny. Turun Sanomien päätoimittaja Riitta Monto ilmaisi saman kohteliaasti sanomalla FB-päivityksessään, ettei näyttely ole ”erityisen pysäyttävä”.
Harrie Liveartin (Meri Linna ja Saija Kassinen) paskainstallaatio Voiko paskasta puhua kun syödään? Kokeillaan yhdessä nojaa ehkä selvimmin taiteenteon perinteisiin konventioihin ja esitystapoihin ja avautuu siksi helpoimmin. Esillä on keramiikkalautasia, joihin on kuvattu pökäleitä, laseina keramiikkaiset vessanpytyt, keramiikkaa myös servettejä esittävä vessapaperi. Ruokapöydän alla humusta, liekö Kekkilää.
Katsoja lievästi hymyilyttää, kun oheisteksti kysyy, miksi ylistetään gourmet-aterioita, mutta ruoansulatuksen lopputulemasta vaietaan. Näyttelytekstin mukaan teos haastaa kulttuurissa olevia kirjoittamattomia sääntöjä ja toimintamalleja. Varsinainen ajatuskieppi on tämä: mitä jos emme söisikään vain itsemme vuoksi vaan käsittäisimme kehon toiminnot osana maan ja muiden olioiden oikeuksia? Ajatusta täsmentää mukana oleva ”resepti”, jossa tekijä sanoo tuntevansa syyllisyyttä siitä, että ei ole kylliksi hyvä komposti.
Niin aina! Ymmärsinkö nyt oikein, että taiteilijoitten mielestä syöminen syömisen vuoksi, yhtä hyvin syöminen nälkäänsä kuin nautinnokseen, on jotenkin maailmanjärjestyksen vastaista. Oikein on toimia tuotantolaitoksena, joka muuntaa syödyn materiaalin toisaalta mikrobien ravinnoksi, toisaalta maaemoa ruokkivaksi humukseksi. Ajattelen, olen olemassa, arveli Descartes. Väärin! Paskannan, olen olemassa.
Tiedoksi kumminkin. Paskaa on taiteessa kuvattu ennenkin. Sotien jälkeinen avantgardismi ei ole mitään eritteitä kaihtanut, ei kusta, paskaa, spermaa eikä yrjöä. Eikä vain kuviin ikuistaen, vaan tarjoten taiteen ystäville niitä ihan itsenään. Yksi tunnetuimmista on italialainen Pietro Manzoni, joka vuonna 1961 pakkasi 90 säilykepurkkiin omaa kakkaansa, 30 grammaa kuhunkin ja päälle etiketti Merde d’Artista, Taitelijan paskaa. Purkit hinnoiteltiin kullan silloisen hinnan mukaan eli 37 dollaria purkilta. Teosten on sanottu kritisoivan kulutusyhteiskuntaa. Myöhemmin näitä purkkeja on myyty taidehuutokaupoissa monta kertaa kultaa kalliimmalla, tuorein noteeraus lienee vuodelta 2015, kun yksi purkeista myytiin Christiesillä 182 500 punnalla, lähes 210 000 eurolla. Revi siitä Liveart.
Muuten, nuo Liveartin vessanpönttömukit ovat aika kivoja. Paljonkohan ne maksavat?
Vastaa