Kristikansa juo ja on aina juonut

Wecksell-seuran viime kokoukseen tarvitsin esitelmän ja sattumalta löysin juttuarkistostani tarinan, joka käsittelee kristillisten kirkkojen suhdetta alkoholiin eri aikoina. Sitä en muista, mihin tarkoitukseen se on aikanaan tehty. Juttu saattaa olla jonkun vastaavan tilaisuuden alustus tai sitten muistin tuki keskustelutilaisuudessa, jossa kauan sitten olin humalasta puhumassa yhdessä suupaltin isä Mitron ja rovasti Hallia-vainaan kanssa. Yhtä kaikki, muokkasin jutun nyt tähän.
Kun alkaa puhua alkoholipitoisten juomien juomisesta, pitää kai ensinnä kysyä, miksi Jeppe niitä juo? Juoda-verbihän tarkoittaa nesteen nauttimista, ja voi sanoa, että kaikki ne Luojan luomat, jotka nestettä nauttivat, tekevät sen sammuttaakseen janoaan. Paitsi ihminen, joka ainoana juo myös ilman janoa, vieläpä mielellään. Ja juo jopa alkoholia, joka fysiologisten ominaisuuksiensa takia ei, vaikka neste onkin, ei janoa edes sammuta. Juo sitä usein myös yli tarpeen, mitä janoisena vettä särpiessään ei kovin usein tee. Ja vielä, juodessaan alkoholia, joka ei janoa sammuta, ihminen tieten tahtoen ja mielihyvin asettaa itsensä alttiiksi humaltumiselle. Tässäkin ihminen on luomakunnan ainoa. Mikään muu eliö ei tietoisesti halua tulla känniin. Känniin jotkut joskus kyllä tulevat, mutta vahingossa. Käyneitä pihlajanmarjoja syöneet tilhet ovat joskus ihan käkenä, mutta eivät ole sitä humalahakuisesti.
Miksi ihminen sitten ryyppää? Ihmisellä on aina ollut tarve sekoittaa päänsä erilaisilla päihdeaineilla. On arveltu, että se on samanlainen perustarve kuin nälän, janon ja seksuaalisen tarpeen tyydyttäminen. Onko tarve päihtyä reaktio siihen, että ihminen on ainoa eläin joka on tietoinen itsestään ja kuolevaisuudestaan? Onko päihtyminen levähdyspaikka olemassaolon tarkoituksen etsimisessä. Keino päästä, kuten Kivi sanoo, tietämisen tuskasta pois, edes hetkeksi.
Kaikkien aikojen suurin ruokafilosofi Jean Anthelme Brillat-Savarin erottaa tavallisen, elämälle välttämättömän vesijanon keinotekoisesta janosta. Hänen mukaansa jälkimmäinen on ominaista ihmiselle, jolle tämän lajin jano on synnynnäinen tarve etsiä juomista voimaa, jota luonto ei häneen ole asettanut. Sitaatti Maun fysiologiasta: ”Tämä jano on olemukseltaan sammumaton, sillä juomat, joita sen tyydyttämiseksi käytetään, synnyttvät väistämättä vain uutta janoa. Tästä janosta muodostuu lopulta tapa, joka on juoppouden perussyy kaikissa maissa. Juopolle käy miltei aina niin, että juominen lakkaa vasta, kun juotava loppuu, ellei juoma sitten kaada juojaa ja saata häntä taistelukyvyttömäksi.”
Jos näin on, nousee uusia kysymyksiä. Jos juopottelu on ihmisen sisäänrakennettu perustarve, eikö ole kumma, että tämä tarve ei kaikilla maapallon ihmisillä ole yhtä suuri. Ja eikö ole edelleen hyvin erikoista, että juuri kristillisten kirkkojen ja juutalaisuuden hallitsemalla alueella, Euroopassa, Amerikoissa ja muualla, minne eurooppalaiset ovat vieneet kulttuurinsa, alkoholin käyttö on ylivoimaisesti suurinta. Pelkästään Eurooppa eli kahdeksasosa maapallon väestä, kuluttaa puolet kaikesta alkoholista. Vastaavasti muitten suurten uskontojen, islamin, buddhalaisuuden, hindulaisuuden alueilla alkoholia käytetään vähän tai ei ollenkaan? Kummasta on kyse, uskosta vai geeneistä? Syystä vai seurauksesta? Vai onko tämä vain sattuma?
Sen verran täytyy lieventää, että joissakin maapallon osissa, isoissakin, ihmisille on kehittynyt geeni, joka antabuksen tavoin hillitsee alkoholin käyttöä. Ja islam on oma lukunsa. Historiallisesti muslimit eivät ole lasiin sylkijöitä ja heidän nykyinen raittiutensa on puhtaasti pragmaattista. Kerrotaan, että määräyksen aiheutti kahden Muhammedin seuraajan kännipäinen tappelu, joka sai rähinään tympääntyneen profeetan kieltämään koko viinillä läträämisen – asian vakuudeksi hän luonnollisesti kertoi itse Allahin näin häntä ohjeistaneen. Ja siihen se loppuikin – etenkin kun ryyppääjää odotti 40 raipaniskua. Ilman kieltoa muslimi ilmeisen mielellään naukkailisi, ja kuinkas muuten: onhan islam samaa alkoholiin suvaitsevaisesti suhtautuvaa abrahamilaista uskonjuurta kuin kristinusko ja juutalaisuuskin.
Suvakki Nasarealainen
Mutta takaisin kristilliseen kirkkoomme. Raamattu ei kiellä alkoholia – tai siis viiniä, joka oli oluen ohella ainoa alkoholi siihen aikaan, kun Raamatun kirjat kirjoitettiin. Joku on laskenut, että viini mainitaan Raamatussa 521 kertaa, hyvin usein myönteisesti. Tosin myös kielteisesti. Profeetta Miika ennusti jopa nykyajan viinit-maitokauppaan-hurmoksen osuvan kyynisesti: ”Jos joku syöttäisi teille tuulta ja tyhjää ja sanoisi: Saatte nähdä, tulee aika, jolloin teillä on virtanaan viiniä ja olutta, niin te ihastelisitte: Tässäpä on oikea profeetta!”
Kriittisyyttä ylenmääräistä juopottelua kohtaan löytyy myös sananlaskuista: ”Ei sovi kuninkaille viinin juonti, eikä ruhtinaille olutmaljan kallistelu. Juopuessaan he unohtavat lait ja jättävät köyhät oikeutta vaille. Olut sopii onnettomalle, viini sille, jonka mieli on katkera. Juodessaan hän unohtaa kurjuutensa, eikä mieti murheitaan.”

Jeesus Nasarealainen sen sijaan oli alkoholiasioissa selvästikin suvaitsevainen viinimäen mies. Hänen vertauksistaan näkyy, että ala oli hänelle tuttu. Hän ei puhu viinistä yksinomaan kuluttajan näkökulmasta, vaan myös viiniköynnösten hoidosta kuin olisi kokenut ja opin käynyt enologi. Hän ilahduttaa seuraajiaan paljastamalla, että myös taivaassa tarjoillaan viiniä: lupasihan Jeesus ensimmäisellä ehtoollisella apostoli Markuksen mukaan, ettei ennen juo viiniköynnöksen antia kuin uutta viiniä Jumalan valtakunnassa.
Kaanaan häät on tietenkin se tutuin juttu, joka kertoo Jeesuksen suhteesta viiniin. Eikä sen arvoa vähennä, vaikka jotkut jälkimaailman kerettiläiset skribentit ovat ounastelleet tapauksessa vain jonkinlaista illusionistista silmänkääntötemppua. Lopputulema kuitenkin on, että lisää viiniä tuli ja juhlat jatkuivat. Tässä katsannossa on yhdentekevää, mistä Jeesus viinit paikalle hankki. Voi myös olla makukysymys, oliko viini parempaa kuin alkuillasta juotu. Tunnettu viiniarviohan on, että parasta viiniä on se, jota on riittävästi.
Niuhottaja Paavali, iloiset munkit
Alkukirkon aikoihin kirkkoisät, Paavalia myöten tekivät kuitenkin pesäeroa pakanoitten rajuihin juomatapoihin. Raittiutta ei kuitenkaan vaadittu, vaan kohtuullista käyttöä. Juoppous sen sijaan oli kuolemansynti, ja pahinta oli, jos sattui kuolemaan humalassa. Varsin pitkään teologinen näkemys oli, että humalassa kuoleminen johtaa kadotukseen ja tosi huono juttu on myös, jos ei kännätessään huomaa tuomiopäivän tulleen. Paavalin vakaa mielipide oli: ”Juomarit eivät peri jumalten valtakuntaa”. Tosin hän kirjoitti Timoteukselle, että tämän ei pidä juoda vain vettä, vaan hänen juotava myös viiniä vatsansa vuoksi. Olut ei alkukirkon aikana ollut salonkikelpoinen juoma – varmaan sen takia, että pahimmat barbaarit olivat innokkaimpia oluenjuojia. Vasta vuonna 817 Aachenin luostarikonsiili päätti, että olut ei ole pakanallinen juoma.

Katolisilla oli omat pyhimykset alkoholille. Oluenpanijoitten suojeluspyhimys oli Pyhä Arnoldus ja Pyhä Antonius oli viinanpolttajien ja viinakauppiaitten suojelija. Antoniuksen valinta tuohon hommaan oli kyllä outoa: mies oli erakko, joka muutti 20 vuodeksi aavikolle kuivuneeseen kaivoon. Arnoldus oli Mezin kaupungin piispa, jonka ihmetekoihin kuului juottaa vielä kuoltuaan kaupunkilaiset yhdellä ainoalla, aina täyttyvällä oluttuopilla.
Ehkä yllättävää, mutta kirkot ja niiden eri toimijat ovat historian kuluessa olleet ahkeria alkoholikulttuurin levittäjiä. Alkoholin tislaustaito levisi Euroopassa munkkien välityksellä. Mm. Irlantiin ja Skotlantiin ”uisgebeathan” tislaustaidon toivat munkit. Tosin maissa vallitsee ikiaikainen ja varmaan päättymätön erimielisyys siitä, kumpi oli ensin ja kumman munkit opettivat toisen munkit viinaa polttamaan.
Suomeen viina tuli lyypekkiläisten kauppiaitten mukana, mutta levisi kansan keskuuteen, niinpä tietenkin, pappiloitten ja pappien välityksellä. Pitkin Eurooppaa luostarit loivat viinan avulla yrttiliköörejä, joista jotkut tunnetaan vielä tänäkin päivänä. Kartusiaanien Chartreuse on yksi tällainen, mutta sen sijaan benediktiinien kehittämäksi mainittu Benedictine DOM Deus Optimo Maximo – kunnia jumalalle suurimmalle, on huijaus. Sen kehitti ihan tavallinen viinatehtailija 1853, mutta onnistui markkinoimaan sen uskottavasti aidoksi munkkilikööriksi.
Munkit panivat innolla olutta, sillä tätä nestemäistä leipää sai juoda myös paaston aikana. Luostareissa ryypättiin niin reippaasti, että tyrimisestä määrättiin ankarat rangaistukset. 600-luvulla Badenseen luostarissa esimerkiksi munkki joutui tekemään katumusharjoituksia 30 päivää, jos hän oli niin humalassa että oksensi. 1200-luvulla luostareissa alettiin rajoitta juoma-annoksia. Eräässä luostarissa nousi iso parku, kun päivittäinen viiniannos laski neljään litraan.
Protestanttinen kristillisyys on jostain syystä alkanut joskus suhtautua alkoholiin nuivasti, vaikka uskonpuhdistaja Luther sitä puolusti kiivaastikin – tai niin ainakin perimätieto väittää. Hänen suuhunsa on laitettu monia meheviä sutkauksia, mutta ainakaan kaikkien todenperäisyyttä ei voi vahvistaa. Tällainen on mm.: ”Joka ei viiniä, laulua ja naisia rakasta, pysy typeränä koko ikänsä.” Uskonpuhdistuksen hän tarinan mukaan kuittaa nasevasti: ”Minä ja Melanchton otettiin olutta ja pyhä Henki hoiteli hommat.” Luther sanotaan arvelleen, että Jumalalla on parempaakin tekemistä kuin hänen vapaa-aikansa vahtiminen. ”Kun minä 20 vuoden ajan olen raatanut ja vaivannut itseäni messuluennalla, ei hän pahastu, jos minä silloin tällöin otan lasillisen ja kunniallisesti huvittelen hyvien ihmisten kanssa ja osoitan jumalalle kunniaa – sanokoot maailma mitä tahansa”
Hyveelliselle Melanchtonille hän kuulemma suositteli lähtemistä kaupungille vähän juhlimaan, koska Jumalan olisi mukava antaa hänellekin syntejä joskus anteeksi.
Viina – peräsuolen jumala
Suomalaisista uskonnollisista johtajista Lars Levi Laestadius oli ankara alkoholin vastustaja.

Hänen mukaansa alkoholi on ”vuotava pirunpaska”, jolla maailman herrat voitelevat kurkkuaan ja talonpojat seuraavat perässä. Hänen mielestään juoppous ja ylensyöminen ovat maailman hallitsevimmat synnit. Niitä harrastavat palvovat peräsuolen Jumalaa. Alkoholi on paholaisen keksintö. Hän kysyy, onko jumala tosiaan luonut ihmisen syömään, juomaan, paskantamaan ja tappelemaa, huorin tekemään ja varastamaan.

Toista mieltäkin on uskovaisten piirissä oltu. Paavo Ruotsalainen ryyppäsi joskus railakkaastikin ihan vaan raittiusintoilijoille kiusaa tehdäkseen (hän piti viinaa jopa tarpeellisena aineena, sillä ihminen tuntee syyllisyyttä parhaiten pahassa krapulassa ja on vastaanottavainen pelastuksen sanomalle). Evankelisten Hedberg väitti raittiusyhdistysten lietsovan tekopyhyyttä.
Kuopion piispa (k.1930) Gustaf Johansson kirjoitti: ”Kristuskin joi viiniä, joten mitä Hän on tehnyt, siihen älköön pantako yleistä kieltoa kristitylle.” Varhemmin autonimisen Suomen ensimmäinen arkkipiispa Jakob Tengström kirjoitti juomarunoja rakkaudesta viiniin ja naisiin, eikä ollut lainkaan paheksuttu henkilö.
Tämän päivän luterilaisessa kirkossa suhde alkoholiin on varsin ambivalentti. Paljon on alkoholia ja juopottelua syntinä pitäviä kirkossa, jossa Herran ehtoollisella jaetaan alkoholijuomaa. Syntyy hupaisia ristiriitaisuuksia. Vaikkapa niin, että kun kirkon eläkesäätiö yrittää sijoittaa varojaan eettisesti, tuloksena on sitä ja tätä. Yhtäällä sijoitetaan firmoihin, jotka tekevät massairtisanomisia, siirtävät tuotantoa halpatyövoiman maihin ja jakavat moraalittomia osinkoja ja optioita. Tai sijoittavat eläkerahoja rahastoihin, joiden lonkeroissa voi olla ja on vaikkapa lapsityövoimaa käyttäviä tehtaita, huumekartelleja ja seksiteollisuutta. Toisaalla ollaan tarkkoja eikä tekopyhästi sijoiteta kotimaiseen Olviin, koska se valmistaa alkoholijuomia. Eikä tässäkään olla yhtä mieltä: Kuopion emerituspiispa Wille Riekkinen on kuulunut Olvi-säätiön hallitukseen.
Hurraahuutoja tyylikkyydessä ei kerännyt taannoin myöskään piispainkokous, joka päätti, että ehtoollisviini voi olla vain rypäleviiniä, koska niin sanotaan Raamatussa – ihan sama argumentti oli käytössä, kun kiivailtiin naispappeudesta… Peruste kuitenkin ontuu monin kohdin ja tulvii kulttuurisia erheitä. Kirkkoviini on meillä useimmiten väkevöityä espanjalaista Malagaa, mikä on selvä anakronismi. Ensinnäkään tuontiviiniä tuskin Betaniassa oli viimeisen ehtoollisen aikaan saatavilla. Myöskään viini ei voinut olla väkevöityä eli tisleellä tukevoitua, koska tislaustaito ei vielä ollut noilla main hallussa. Hieman outoa on myös tapa tarjota toisinaan valkoviiniä ehtoollisella. Miten ihmeessä se voi Jeesuksen verta kuvata?
Piispainkokouksen päätös oli aikanaan ikävä yllätys Valamon luostarille, joka oli valmistautunut tuottamaan Suomen kirkoille ehtoollisviiniä. Se selvitti ongelman kuitenkin nokkelasti: se tuo viinimaista rypälemehua, jota laitteillaan sitten käyttää viiniksi Heinävedellä. Se kelpaa hyvin luterilaisellekin kirkolle.
Olen pahainen pakana, mutta se Jeesus, joka minulle on Raamatusta esittäytynyt ei pelleilisi tuolla tavoin. Jos hän nyt söisi viimeistä ehtoollistaan Varissuon lähiökerrostalossa, hän ottaisi pöytään sitä mitä talosta löytyisi – kuten teki ensimmäisellä ehtoollisella. Silloin hän löysi viiniä ja leipää, nyt hän löytäisi jääkaapista ehkä HK:n Sinistä ja Lapin Kultaa. Ja myöhemmät uskonsoturit kiivailisivat, pitäisikö ehtoollisjuomana olla Lapparia vai kelpaisiko vaikkapa Tanskasta tuotu Elefantti-olut..
Finaaliksi pätkä Sanalaskujen 23 luvusta
”Kuka voivottaa, kuka vaikertaa
Kuka rettelöi, kuka haastaa riitaa?
Kuka hankkii kolhuja syyttä suotta?
Kuka katsoo harottavin silmin?
Se, joka viipyy viinin ääressä,
se, joka etsii maustejuomaa.
Älä katsele viinin hehkuvaa punaa,
älä katso sen välkettä maljassa.
Helposti se valahtaa kurkusta alas,
mutta perästäpäin se puree kuin käärme,
iskee myrkkyhampaillaan kuin kyy.
Silmäsi näkevät outoja,
puheesi ovat hullun houreita.
Olet kuin aalloilla keskellä merta,
kuin maston nenässä mainigeilla.
”Minut piestiin, mutta en tuntenut mitään,
minut hakattiin, mutta en tiennyt mitään.
Milloin pääni selviää?
Pitäisi päästä hakemaan lisää.”
Lähteet:
Jean Anthelme Brillat-Savarin, Maun fysiologia
Jaakko Heinimäki, Harrasta viiniä
Jaakko Hämeen-Anttila ja Verna Rossi, Nälästä nautintoihin
Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen, Kuohuvaa historiaa
Tom Standage, Kuusi lasillista historiaa
Ari Turunen, Humalan henki