Kesäiselle pergola-aamiaiselle valmistautuva voi löytää Youtubesta brunssitunnelmiin virittäväksi musiikiksi vaikkapa Sven-Bertil Tauben (sen Evertin pojan) lauleleman Bellmanin viisun Hvila vid denna källa eli Fredmanin epistolan numero 82, epistoloista viimeisen. Elikkä Ulla Winbladin aamiaisen ”i det gröna”, ruohikolla. Tarina kertoo Baccuksen veljien, Bacci Orderin kesäisestä ilonpidosta Tukholman lähimaaseudulla. Kyseessä on rokokoohenkinen pastoraali, ja se ilmestyi ensi kerran Fredmanin epistoloissa 1790.
Vaikka ajatus houkuttaisi, laulu ei siis ole mitenkään sidoksissa samannimiseen, mutta paljon myöhempään Édouard Manet’n kuuluisaan Aamiainen ruohikolla -maalaukseen vuodelta 1863. Manet haki innoituksensa tuolloin kuvataiteessa paljon käytetystä fête champêtre -huviretkiaiheesta, joka kylläkin henki samaa paimenidylliä kuin Bellmanin epistola. Varsin villisti on runon tulkinnut Lars Hulden, joka arvelee, että runo voisi olla jonkin sortin vertauskuva Viimeisestä ehtoollisesta – olihan kyse viimeisestä epistolasta. No, yhdenlainen piknikki oli sekin Getsemanen keikka, mutta huviretkestä ei sen kohdalla oikein voi puhua.
Édouard Manet, Aamiainen ruohikolla.
Tämä epistola numero 82 on etenkin Ruotsissa aikojen kuluessa synnyttänyt jonkinmoista puolileikillistä, puolittotista sapelien kalistelua. Tai tarkemmin sen alku on synnyttänyt. Sen alkusäkeet kuuluvat:
Hvila vid denna källa,
Vår lilla Frukost vi framställa:
Rödt Vin med Pimpinella
Och en nyss skuten Beckasin.
Suomeksi jotakuinkin näin: Lorvitaan tämän lähteen luona ja pannaan pystyyn pikku aamiainen: punaviiniä Pimpinellan kera ja juuri ammuttua taivaanvuohta. Niin, Pimpinella. Tämä Pimpinella on se kiistakysymys, joka on saanut kirjalliset ja kasviopilliset skribentit väittelemään, mikä tämä Pimpinella oikein on.
Tukholan lähimaaseutua Bellmanin aikaan.
Kirjallisuuden tutkija Henrik Mickos on huvikseen käynyt läpi ruotsalaiset 1700- ja 1800-luvun runoilijat ja löytänyt yhden (1) muun runon, jossa Pimpinellaa on käytetty. Kyseessä on 1800-luvun runoilija Martin Koch, joka Pimpinellallaan selkeästi tarkoittaa pukinjuurta (Pimpinella saxifraga). Sen sijaan Mickos on löytänyt Bellmanin tuotannosta peräti kymmenen mainintaa Pimpinellasta – ilman että kertaakaan on tarkoin ilmaistu, mistä kasvista on kyse.
Näyttää olevan melko yleistä, että tämä Bellmanin Pimpinella tulkitaan anikseksi. Onhan aniksen tieteellinen nimi Pimpinella anisum, ja anis tai anisruoho on mausteena varsin tuttu ja melko yleisesti tunnettu myös pimpinellana. Muun muassa Henrik Mickos tyrmää kuitenkin tämän ajatuksen täysin ja häneen on helppo yhtyä. Anista on kyllä varsin yleisesti käytetty viinojen maustamiseen. Euroopan anisviinat, ouzot ja pastikset ovat kaikille tuttuja ja Pohjolan akvaviittien maustepalettiin anis kuuluu yhtenä olennaisena komponenttina. Myös glögin tyyppisiä juomia on aniksella maustettu, mutta alkoholijuomien reseptikirjallisuus ei kyllä tunne yhtäkään tapausta, jossa anis olisi ollut ruokaviinin maustajana. Ajatuskin saa värähtämään inhosta.
Anisruoho, Pimpinella anisum.
Yllä mainittu sarjakukkaiskasveihin kuuluva pukinjuuri on myös ollut ehdolla Bellmanin Pimpinellaksi, onhan se samaa Pimpinella-sukua kuin anisruohokin. Ja sitäkin on käytetty vuosistojen ajan rohtona. Ei kylläkään kulinaarisiin tarkoituksiin, vaan lähinnä vatsavaivoihin ja yskänlääkkeeksi. Polttavan väkeväkin se on, ja sitä paitsi se on saanut nimensä siitä, että se maistuu voimakkaasti vuohelle. Vaatii aika eloisaa mielikuvitusta, jos sitä ajattelisi käyttää punaviinin mausteena, joten Bellmanin Pimpinella-kisassta se kyllä karsiutuu pois.
Pukinjuuri, Pimpinella saxifraga.
Etsivä kuitenkin löytää, kun hakee. Ruotsissa kasvaa näet kolmaskin kasvi, joka kantaa Pimpinellan nimeä. Kyseessä on ruusukasveihin kuuluva Pimpinell, suomeksi pikkuluppio (Sanguisorba minor). Se, kuten sen lähisukulainen punaluppio ovat Suomessa harvinaisia luonnossa, mutta kohtalaisen käytettyjä koristekasveina. Kirjallisuudesta olen ymmärtänyt, että pikkuluppio oli ruotsin kielessä aiemmin myös a:llinen Pimpinella, mutta jotta jotain eroa anikseen ja muihin Pimpinella-suvun kasveihin tulisi, on a tiputettu perästä pois.
Tätä nykyä pikkuluppiota eli Pimpinell-kasvia ei Ruotsissakaan hyödynnetä, mutta keskiajalla sitä käytettiin rohtona rinta- ja sydänvaivoihin, ja 1700- ja 1800-luvuilla varsin yleisesti salaatteihin ja viinin maustamiseen. Sillä parannettiin lähinnä huonojen viinien makua ja alennettiin viinin happoisuutta. Pikkuluppion lehtien sanotaan maistuvan hieman karvaalle kurkulle. Linnén aikalainen botanisti ja lääkäri Carl Fredrik Hoffberg kirjoitti Bellmanin aikoihin 1790-luvulla: ”Kryddsmakande: lägges på rödt win och sallat, deraf smaken förbättras”. Ruotsalainen ruokahistorioitsija Jan-Öjvind Svahn osaa kertoa kirjassaan Matens historia vielä tarkemmin, että käsittelyn kohteena olivat etenkin Saint-Macairen alueen bordeaux-viinit. Että sillä viisiin.
Pikkuluppio, Sanguisorba minor.
Tähän päätelmään Ruotsin Pimpinell-teoreetikot nykyään laajimmin nojautuvat, ja tältä se lahden tältä puolenkin näyttää. Ehkä tämäkin pitää joskus testata ja hakea puutarhamyymälästä pikkuluppion siemeniä/taimia ja kasvattaa testikasvi itse, kun luonto ei maistelun mahdollisuutta uteliaalle makurille ruohikkoaamiaisella tarjoa.
Vastaa