tonttu

Eräs näkökulma jouluun  ja vähän muuhunkin

Huomattava osa ainakin varttuneemmasta polvesta tuntee jokseenkin hurmahenkisen (mutta tämän päivän ukrainalaisessa katsannossa kipeästi todellisen) Ateenalaisten laulun, jonka mukaan ”kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut” ja niin edelleen. Laulu on Suomen kadettikoulun kunniamarssi, jonka 1899 Helmikuun manifestin kuumottamana sävelsi itse Jean Sibelius ja tekstitti Yrjö Welin (Weijola). Tässä kohtaa lukija ehkä kysyy, mitenkä tämä liittyy jouluun. Tietyllä tapaa liittyy kyllä, mutta monilta osilta oikeastaan ei lainkaan.

Tämän Ateenalaisten laulun kirjoitti Abraham Viktor Rydberg (1828-95), joka oli ruotsalainen kirjailija, lehtimies ja monipuolinen kulttuurivaikuttaja eli nykykielellä influensseri, (joka ei ole se ruotsalainen liikemies Abraham Rydberg, jonka mukaan nimettiin pyttipannun luksusversio Rydbergin pihvi, Biff à la Rydberg). Aikanaan kirjailija Rydberg oli Suomessakin varsin suosittu, mutta Ateenalaisten lauluakin vankemmin on hänen tuotannostaan jäänyt elämään 1881 julkaistu runo Tomten, jonka tuottelias kirjailija ja suomentaja Valter Juva julkaisi Tonttu-nimellä suomeksi 1906 kokoelmassa Valikoima runoelmia. Jouluisina aikoina Tontun kuulemista ei voi välttää, kun radion joululauluohjelmat toistuvasti kertovat, miten ”Kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta”.

Tonttu olisi suomentajansa Valter Juvan monien muitten töitten tavoin saattanut ehkä painut unholaan ilman säveltäjä Lyyli Wartiovaara-Kallioniemeä, joka soinnutteli suomenkielisen Tontun lauluksi vuonna 1945. Tuo sävellys on sittemmin tullut tutuksi useammankin artistin levyttämänä aina näihin aikoihin asti (Ruotsissakin runo on sävelletty, mutta se laulu ei ole koskaan saanut mainittavaa suosiota). Tunnetuin suomalaisen Tonttu-laulun versio lienee Vesa-Matti Loirin tekemä, mutta valikoimaa riittää: pikaselaus Spotifyssä löytää pari-kolmekymmentä tulkintaa Rajattomasta Suvi Teräsniskaan ja Teräsbetonin Jarkko Aholaan. Ikävää sen sijaan on, että useimmat levytykset ovat päätyneet esittämään 10-säkeistöisestä runosta/laulusta vain neljä säkeistöä, jotka vesittävät Rydbergin hienon runon vain talviseksi kiiltokuvaksi. Loirin kunniaksi on sanottava, että hänen versiossaan kuullaan koko laulu alusta loppuun.

Erikoiseksi joululauluksi Tontun kuitenkin tekee se, että jos laulun tarinan huolekkaasti kuuntelee, huomaa, ettei runolla ole mitään tekemistä joulun kanssa. Kuten ei ollut alun perin Rydbergin tekstilläkään. Kyse on pohjoismaiseen mytologiaan kuuluvasta haltiatontusta, kodinhaltiasta, joka runossa puuhailee virkatehtävissään öisen talon tanhuvilla pohtien eksistentiaalisia ongelmiaan: ilmeisen iätön tonttuparka ei voi ymmärtää ihmisen ajan rajallisuutta ja pähkäilee, mistä ihminen tulee, minne menee.

Joulutonttu tai -pukki eivät edes olisi voineet olla runon roolihahmoina sen julkaisuaikaan, koska olivat silloin nykymielessä vielä käytännössä syntymättä. Tosin runo kyllä osaltaan avitti vahvasti Pohjoismaissa tämän jouluisen kultin hahmottumiseen ja kiteytymiseen meidän tuntemaamme muotoon. Vielä itse runoa enemmänkin tähän vaikutti runon kuvitus, jonka taiteili tuolloin aloitteleva, mutta myöhemmin hyvinkin maineikas illustratööri, ennen muuta joulu- ja muista korteistaan tuttu Jenny Nyström. Runon tonttukuvillaan hän tuli luoneeksi ruotsalaisen ja sittemmin myös suomalaisen joulutontun arkkityypin: valkopartainen pikku-ukko punaisessa piippalakissa ja harmaassa nutussa.

Nykyisin tosin tunnemme joulupukin täyspunaisiin pukeutuneena, pulskana ja hyväntuulisena valkopartana. Tämän hahmon puolestaan loi vuonna 1931 isän puolelta juuriltaan ahvenanmaalainen mainosmies Haddon Sundblom, joka piirsi pukin Coca-Colan mainoskampanjan keulakuvaksi. Meille tätä modernin joulun ikonista hahmoa ei kuitenkaan ehtinyt tuoda verraten myöhään Suomeen kotiutunut kolajuoma. Tämä ukkeli tuli meikäläisen joulun kuvastoon 50-luvun alkupuolella Aku Ankan kyydissä. Onhan Ankkalinnassa hääräävällä pukilla selkeästi Sundblomin luoma habitus.

Lopuksi vielä pieni yksityiskohta, joka kertoo, miten eri asiat voivat keskenään ketjuuntua, kun tekijöitä ja teoksia aletaan penkoa. Joulusta tasan kuukauden kuluttua eli 25. tammikuuta syödään Skotlannissa maan kuuluisaa kansallisruokaa haggista. Ja mitenkö se tähän Tonttu-ketjuun liittyy? Siten, pientä aasinsiltaa käyttäen, että haggista nautitaan tuolloin Skotlannin kansallisrunoilija Robert Burnsin kunniaksi. Ja reilun kokoelman verran, vuonna 1918 ilmestyneen Lauluja ja ballaadeja -teoksen, on Burnsia kääntänyt suomeksi Valter Juva, sama heppu joka Tontunkin käänsi.

Tonttu

Victor Rydberg, suom. Valter Juva

Pakkasyö on, ja leiskuen

pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen

yösydänuntaan kiskoo.

Ääneti kuu käy kulkuaan,

puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.

Tonttu ei vaan saa unta.

Ladosta tulee, hankeen jää

harmaana uksen suuhun,

vanhaan tapaansa tirkistää

kohti taivasta kuuhun;

katsoo metsää, min hongat on

tuulensuojana kartanon,

miettivi suuntaan sataan

ainaista ongelmataan.

Partaa sivellen aprikoi,

puistaa päätä ja hasta –

”ei, tätä ymmärtää ei voi,

ei, tää pulma on vasta;» –*)

heittää tapaansa järkevään

taas jo pois nämä vaivat pään,

lähtee toimiin ja työhön,

lähtee puuhiinsa yöhön.

Aitat ja puodit tarkastain,

lukkoja koittaa nytkyin, –

lehmät ne lehdoista näkee vain

unta kahleissa kytkyin;

suitset ja siimat ei selkään soi

ruunan, mi myöskin unelmoi:

torkkuen vasten seinää,

haassa se puree heinää. –

Lammasten luo käy karsinaan,

makuulla tapaa ne ukko;

kanat jo katsoo, pienallaan

istuu ylinnä kukko;

kopissa Vahti hyvin voi,

herää ja häntää liehakoi,

tonttu harmajanuttu

Vahdille kyllä on tuttu.

Puikkii ukko jo tupahan,

siellä on isäntäväki,

tontulle arvoa antavan

näiden jo aikaa näki;

varpain hiipivi lasten luo,

nähdäkseen sulot pienet nuo,

ken sitä kummeksis juuri:

hälle se riemu on suuri.

Isän ja pojan on nähnyt hän

puhki polvien monten

nukkuvan lasna; mut mistähän

tie oli avutonten?

Polvet polvien tietämiin

nousi, vanheni, läks, – mihin niin?

Ongelma, josta halaa

selkoa, noin taas palaa!

Latoon, parvelle pyrkii vaan,

siellä hän pitää majaa:

pääskyn naapuri suovallaan

on liki räystään rajaa;

vaikka pääsky nyt poissa on,

keväällä tuoksuun tuomiston

kyllä se saapuu varmaan

seurassa puolison armaan.

Silloin aina se sirkuttaa

monta muistoa tieltä,

ei toki tunne ongelmaa,

näin joka kiusaa mieltä.

Seinän raosta loistaa kuu,

ukon partahan kumottuu,

liikkuu parta ja hulmaa,

tonttu se miettii pulmaa.

Vaiti metsä on, alla jään

kaikki elämä makaa,

koski kuohuvi yksinään,

humuten metsän takaa.

Tonttu puoleksi unissaan

ajan virtaa on kuulevinaan,

tuumii, minne se vienee,

missä sen lähde lienee.

Pakkasyö on, ja leiskuen

pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen

aamuhun unta kiskoo.

Ääneti kuu käy laskemaan,

puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.

Tonttu ei vaan saa unta.

*) Tämä kohta jää Juvan käännöksessä hämäräksi. Ensinnäkin tuo ”hasta” ei sanakirjoista löydy, mutta asiaa valaisee, kun katsoo alkutekstiä. Siinä sana on ”hätta”, joka tarkoittaa lakkia tai huppua – tässä tapauksessa kai tonttulakkia. Kaksi viimeistä säettä taas ovat suorana käännöksenä: ”ei, tämä arvoitus on liian vaikea / ei, sitä minä en arvaa.”

För sin hand genom skägg och hår,
skakar huvud och hätta —
»nej, den gåtan är alltför svår,
nej, jag gissar ej detta» —