Ravintoa kaikille aisteille

Pelkistetyimmillään ruoka on ruumiin ravintoa, polttoainetta, jonka tehtävä on pitää kone käynnissä. Taide taas, usein toistetun ja hieman kliseisen kielikuvan mukaan, on hengen ravintoa. Ainakin meille kädellisille apinoille, joilla kai ainoina luomakunnassa on taiteeksi määriteltävää tietoista luovaa aktiviteettia. Mutta ihan tasaveroisia nämä ravinnot eivät ole viisaalla ihmiselläkään. Hänen tarvehierarkiassaan – sen jälkeen, kun hengittäminen on saatu järjestymään – ruoka tulee ensimmäisenä, koska ilman ruokaa ja etenkin juomaa ihminen ei elä kovin pitkään. Taiteelle jää aikaa ja energiaa vasta, kun primääritarpeet on tyydytetty.

Toisaalta Homo sapiens on siitä viehättävä luontokappale, että se ei kauan aikaile henkisten harrasteitten aloituksessa sen jälkeen, kun vatsa on täynnä, vaatteet yllä, katto päällä ja ulkoiset uhat hallinnassa. Ei kun raapustamaan luolan seinään biisonin kuvia ja kaivertamaan tarvekaluihin ornamentteja. Ja vaikka suoranaisia todisteita ei ole, epäilemättä myös tapailemaan iltanuotiolla tarinan juurta ja soiton syntyjä. Siis touhuamaan kaikenlaista välttämättömille elintoiminnoille tarpeetonta askaretta.

Mikä sitten on ravintonäkökulmasta katsoen ruokaa, mikä taidetta. Klassinen määritelmä sanoo, että käsityön. siis myös kokkailun tuloksena syntyy jotain, jolla on käyttöä, taiteen tuotos sen sijaan on merkityksellinen itsessään. Rajapinnoilla on tietenkin monenlaisia välimuotoja, ruoan ja taiteen emulsioita, mutta kauneinkin annos ruokaa on aina tehty syötäväksi ja saavuttaa perimmäisen tarkoituksensa vasta, kun se nautitaan. Tästä on kyse myös Michelin-kokkien mestariteoksissa ja huippuluokan pâtisserien jälkiruokaviritelmissä, joita kyllä kerkeästi nimitellään taiteeksi, vaikka ne ainakin periaatteessa on tarkoitettu syötäviksi. Jos näin ei ole, ne eivät ole ruokaa, vaan siirtyvät taiteen kategoriaan, kuten modernin käsitetaiteen piirissä on usein tapahtunutkin. Eikä likikään aina aistejamme miellyttävällä tavalla.

Vastaavasti taiteilija ei voi sanoa taiteena luomaansa teosta ruoaksi, sillä jos se syödään, se kadottaa itsenäisen taidemerkityksensä ja muuttuu konkreettiseksi ruoaksi, käsityön tulokseksi. Taiteilijankin tekemä pyttipannu on

vain pyttipannua, vaikka sen voissa paistaisi. Ruoka ei siis tämän rajankäynnin mukaan ole taidetta eikä taide ruokaa. Joku voi ja saa olla eri mieltä, mutta silti tähän voinee tomerasti sanoa, että M.o.t. Vastaan väittäjäksi voisi hyvinkin ilmoittautua vaikkapa Jan-Erik Andersson, joka Edible Finns -ryhmineen on tehnyt syömisestä performanssin, siis taidetta. Mutta ei siinäkään syötyä ruokaa kaiketi nimetä taiteeksi, kuten ei muutu sellaiseksi aterioiva herrakolmikkokaan, vaan taidetta on kokonaisuus, jossa ruoka on ruokaa ja miehet miehiä, hiiohei.

Jatkoksi tuohon edelliseen voi pohtia, josko jokin ruoan ja taiteen ero kulkee siinä, millä keskeisillä aisteilla mihinkin luomukseen otetaan ensikontakti. Ruoka ja juoma kohdataan pääosin maku- ja hajuaistilla (toki näkö- ja tuntoaistillakin on merkitystä, mutta marginaalisemmin). Ainakin konventionaalisen taiteen vastaanotto taas tapahtuu etupäässä aivan muilla aisteilla, musiikki kuulemalla ja kuvataide näkemällä. Kirjallisuus alkumuodossaan kuulemalla, myöhemmin painetussa muodossa lukemalla, siis näköaistilla. Ja nyt taas, äänikirjojen myötä, kuulemalla.

Jotain tässä voi olla tekemistä sillä, että maku- ja hajuaisti, ynnä tuntoaisti ovat ihmisen primääriaistit, jotka vastasyntyneellä toimivat ensinnä, itse asiassa jo kohdussa. Ne ovat tiukassa yhteydessä elimistön perustoimintoihin, joilla käynnistetään ja pidetään käynnissä itse elämä. Näkeminen ja kuuleminen astuvat kuvaan siinä sivussa. Vähitellen, tietoisuuden kasvun ohessa. Aika lailla muuten yhteneväisin askelin kuin Homo sapiens alkutaipaleellaan, matkatessaan kohti kulttuuri-ihmistä.

Ruoka velloo omissa liemissään

Ruoan ja taiteen kumppanuus ihmisen tarvehierarkiassa houkuttaa kartoittamaan niiden välisiä suhteita, kuten yllä olevasta käsitteitten perkaamisestakin näkyy. Asiaa koki pohtia myös Taide -lehti 5/2019, jossa oli esillä monta polun alkupäätä, mutta myös lukijaa harhateille eksyttävää alan jargonia. Omaperäinen luotaus taiteen ja ruoan vuorovaikutukseen löytyy artikkelista, joka vaatii antropologia-termin laajentamista ihmisen ulkopuolelle, tässä tapauksessa vaikkapa perunaan. Perusteena on se, että ihmisen vaikutus ekosysteemiimme on ollut ja on kohtalokkaasti negatiivinen, joten on aika antaa ääni ei-inhimillisille toimijoille kuten ruoalle. Kun esimerkiksi perunalle annetaan aktiivinen rooli, se ei enää ole vain kulutettava objekti, vaan myös omanlaisensa subjekti. Taiteilijan roolina on olla yhdenlainen Pythian pappi, välittäjä, joka tulkitsee nämä ei-inhimilliset äänet ja välittää ne muille. Tässäpä taitelijalle haastetta, kun approprioi ruokaa taiteeseen niin, että perunan ja läskisoosin subjektisuus säilyy aitona ja tunnistettavana. Eli repikää siitä. taiteilijat!

Taide-lehti käsittelee roolinsa mukaisesti jutuissaan vain ruoan osallisuutta taiteeseen, eikä lainkaan asian toista puolta, sitä mitä taiteella on annettavaa ruoalle. Eipä siinä paljon penkomista olisikaan, sillä niinhän se on, että käytännössä ruoan ja taiteen välinen kanssakäyminen on juuri niin yksipuolista kuin lehden jutuistakin näkyy. Ruoka manifestoi taidetta aika harvoin, jos todesti koskaan. Taiteesta ruoalle karttuva lisäarvo on korkeintaan jotain hyvin ulkokohtaista ja marginaalista. Annoksen koristelua, syömisolosuhteitten sulostuttamista musiikilla ja valoilla, astioiden ja ruokailuvälineitten optimaalisia muotoja. Mutta taiteella ei ole juurikaan vaikutusta ruoan perustaviin elementteihin, makuun, tuoksuun tai suutuntumaan.

Kokonaan toinen asia sitten on ruoan ja juoman muuttuminen ikään kuin omaksi kulttuurikseen tai jopa likimain jonkinlaiseksi new age -uskonnoksi. Oma oppisuuntansa on tietynlainen bling-efekti eli taipumus kasata pöydän antimille enemmän ominaisuuksia ja merkityksiä kuin niitä pelkässä annoksessa ravinnoksi kelpaavia molekyylejä todellisuudessa on. Ruoka ja juoma ovat tällä tavoin enemmän kuin ruokaa ja juomaa noustessaan palvotuiksi toteemeiksi tv:n kokkiohjelmissa, keittokirjoissa, julkkiskokkikultissa, viiniklubien purskutteluilloissa ja ruokafestivaaleilla. Toisaalla ravintoaineitten uuskulttuurissa on voimakas lähes sakraali, ideologioitten mellastuskentäksi kehkeytynyt suuntaus, jossa taistelevat hyvä ja paha ruoka, veganismi, tehotuotanto, luomu, reilu kauppa, superfoodit ja milloin minkäkin ruoka-aineen demonisointi tai autuaaksi julistaminen. Erilaista lisäarvoa, miinus- tai plusmerkkistä, nämä virtaukset itse ruoalle voivat antaa. Mutta kaikki tämä on ruokagenren sisäistä vellontaa, taiteen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Ruoka ja taide yhteen soppii, huomenna pannaan pussauskoppiin?

Taide taas suhtautuu ruokaan ajoittain jopa euforisen innostuneesti (ehkei pelkkä vitsikään ole Helsingin kaupunginmuseon HAMin nykyinen nimi). Museoitten seinillä on lukemattomia ruoasta innoituksensa monin tavoin ammentavia teoksia, joissa ruoka variantteineen on tarjonnut taiteilijoille rikkaan varaston symboleja salattuja ja vähän julkisempiakin viestejä välittämään. Teosvalikoiman toisessa ääripäässä on ruoan kuvaamiseen erikoistuneitten flaamilaisten mestarien herkkuja notkuvia stillebeneitä, toisessa vaikkapa slummien tai vankileirien nälän kuihduttamia kurjimuksia.

Kirjallisuudesta on helppo löytää samat ääripäät: nälän nostattavia kuvauksia syömisorgioista à la Trimalkion pidot yhtä lailla kuin runoelmia hallan uhreista panemassa leipään puolet petäjäistä. Huikeita ruokakertomuksia ovat esimerkiksi Pentti Haanpään Jauhot tai Aki Ollikaisen Nälkävuosi: ruoka on niissäkin aivan keskiössä, mutta siksi ettei sitä ole. Kulinariaa löytyy sekä miinus- että plusmerkkisenä myös lyriikasta – ei tarvitse kuin ottaa esiin Elmer Diktoniuksen riipaiseva Lapsen uni:…ja heidän vatsansa inisivät tyytymyksestä.

Kuten runoja, myös ruokia ja juomia kuvailevia laulutekstejä on runsaasti, mutta puhdas musiikki pystyy huonommin vastaavia gastronomisia nautintoja kuvaamaan. Sitäkin toki on tehty – tutuimpia lienevät Gioachino Rossinin myöhäiskauden pianokappaleet, jotka on nimetty nimillä sellaisilla kuin Retiisi, Anjovis, Etikkakurkku ja Voi ei, taas herneitä!. Yhtä lailla hauska on Ilkka Kuusiston iloitteleva laulusarja Suomalainen vieraanvara piirakkaohjeineen. Eikä unohtaa sovi Johann Strauss nuoremman Samppanjagaloppia tai Sergei Prokofjevin Oopperaa kolmelle appelsiinille.

Uudemmista taiteista elokuva on varsin ansioitunut tässä genressä nappaamalla ruoasta meheviä aiheita vaikkapa tyyliin Peter Greenawayn makaaberi Kokki, varas, vaimo ja rakastaja tai Stanley Tuccin haikean herkullinen Italialainen ilta. Mutta voi ruoka olla myös väkevässä sivuroolissa kuten Giuseppe de Santisin neorealistisessa Katkeraa riisiä -elokuvassa.

Taide tosiaan kaikilla ilmenemismuodoillaan mieluusti julistaa ruoan iloa ja myös sen puutteen tuomaa surua. Mutta vastavuoroisuutta ei ruoan suunnalta ole näkyvissä kuin pintaraapaisuina, jos niinäkään. Taiteen erikoislehti voi koota kokonaisen teemanumeron ruoasta taiteessa ja genrestä löytyy varsin laajasti myös pätevää tutkimustietoa ja hyviä hakuteoksia. Omassa hyllyssäni ovat muun muassa mainiot perusteokset Gillian Rileyn Food in Art. From Prehistory to the Renaissance sekä Kenneth Rendinerin Food in Painting. From the Renaissance to the Present. Hyvä käytännön käsikirja on Silvia Malaguzzin Il cibo e la tavola, joka löytyy myös englanniksi nimellä Food and Feasting in Art.

Post Scriptum. Eli kumotaan kaikki.

Edellä on yritetty laittaa taidetta ja ruokaa halki, poikki ja pinoon. Etupäässä nojaten länsimaiseen traditioon, joka varsin tehokkaasti osaa lajitella taiteen ja gastronomian kaltaiset jutut omiin karsinoihinsa. Entä jos asiat voisi ajatella toisinkin? Ei sentään mentäisi roolittamaan perunaa taiteen subjektiksi, mutta jospa nimetäänkin päärooliin taiteen kokija. Eli taide olisikin jotain sellaista, joka ei olekaan arvo sinänsä, vaan syntyy taiteeksi vasta, kun se herättää kokijassa tuntemuksia. Näin taiteilijuus siirtyisikin sen elintarvikkeita kuvaavan taulun maalaajalta taulun katsojalle, joka tuntemuksillaan määrittelisi, onko kuvan omenarykelmä taidetta vai ei.

Tämä johtaa ajattelemaan uudelleen ruoan ja taiteen eroja tai paremminkin yhtäläisyyksiä. Jos taide on olemassa herättääkseen tuntemuksia, ei ruoka siitä kovin etäällä ole. Hartaimmillaan kokki tahtoo loihtia ruoan elementeillä syöjässä nautintoa, euforiaa, joka on sukua taiteen tarjoamille elämyksille. Muitakin rinnastuksia löytyy. Siinä, missä taiteen tuntomerkkejä kantavissa tuotoksissa on tusinatasoista dekoraatiota lääkäriaseman odotushuoneeseen, ruoan kategorioista löytyy lounasravintolan linjaston kalapuikkoja ja porkkanaraastetta. Pitäisikö siis ruoka sittenkin sijoittaa kaunotaiteitten arvolliseen kaanoniin kuva-, sävel- ja sanataiteen kumppaniksi?

­­­