Punainen rutto ja korona

Voi olla varma, että parhaillaankin eri puolilla maailmaa läppärit laulavat fiktiota ja faktaa covid-19-viruksesta. Kiireisin oli italialainen Paolo Giordano, jonka koronapäiväkirja Tartunnan aikaan ehti  jo huhtikuun puolivölissä suomeksikin. Myös Markus Leikolan juuri ilmestynyt järkäle Sinun edestäsi annettu uppoutuu viruksiin, vaikka lieneekin pääosin kirjoitettu ennen pandemiaa. Jatkossa näitä tulee lisää, ja nyt jo voi veikata, että tuleva kirjasyksy on koronan oma. Kukahan on se suomalainen kirjailija, joka ensinnä ehtii tämän pandemian tarjoamalle apajalle? Tämän ajan täsmähistoriassa on aineksia monen tason tarinointiin ilman, että fantasiaa tarvitsee mukaan paljonkaan keksiä. Edes Suomessa.

   Eikä vallan tyhjästä tarvitse aloittaa. Kirjallisuuden historia tuntee ison joukon tämän genren teoksia, sillä aihe ei suinkaan ole ollut ennenkään vieras. Mikrobit ovat järjestäneet joukkotuhoja kaikkina aikoina ja kaikkialla. Raamatussa, etenkin Vanhassa Testamentissa rutto rankaisee synneistä siellä täällä. Antiikin teksteissä erilaisia mainintoja rutoista, tautien syy-seuraussuhteita ja ihmiskohtaloitten kuvauksia löytyy muun muassa Homeroksen Iliaassa, Sofokleen Oidipuksessa, Thukydideen Peloponnesolaissotien historiassa ja Lucretiuksen De Rerum Naturassa. Keskiajan rutoista ammentavat aiheitaan Boccacion Decamerone ja Chaucerin Canterburyn tarinat. Robinson Crusoen kirjoittaja Daniel Defoe julkaisi Lontoon 1660-luvun rutosta Ruttovuoden (suom. 1997), joka oli yllättävän silminnäkijämäinen reportaasi siihen nähden, että se ilmestyi 1722, yli puoli vuosistaa ruton jälkeen.

Ensimmäinen tai aivan ensimmäisiä täysin sepitettyjä pandemia-tarinoita on Frankensteinistaan kuuluisan Mary Shelleyn The Last Man (1826). Se on myös luultavasti ensimmäinen täysverinen apokalyptinen dystopia, jossa tauti tuhoaa liki koko ihmiskunnan. Tarinasta käy ilmi, että kirjailija on ollut hyvin selvillä siitä, mitä sinä aikana tartunnoista ja niiden mekanismeista tiedettiin. Jostain kummasta syystä tätä genren perusteosta ei ole koskaan suomennettu. Samalta aikaudelta on Edgar Allan Poen ruttonovelli Punaisen surman naamio (1842). Se ei ole samalla tavalla taudin kuvaus, vaan kauhuromanttinen kertomus, jossa rikkaat eristäytyvät Decameronen malliin pakoon ympärillä riehuvaa ruttoa.

   Aivan ensimmäinen nykyaikainen pandemia-dystopian kuvaus on Jack Londonin Punainen rutto, joka ilmestyi vuonna 1912 (suom. 1922). Se eroaa faktapohjaltaan olennaisesti kaikista aiemmista pandemian kuvauksista. Vielä 1800-luvun puoliväliin asti uskoivat tiedemiehetkin miasma-teoriaan eli tautien arveltiin syntyvän ilmassa leijailevista myrkyllisistä huuruista, ja kansa uskoi tauteja yhä jumalien rangaistukseksi ihmisten synneistä (osa taitaa uskoa vieläkin). Vasta Louis Pasteurin ja Robert Kochin tukimukset 1800-luvun jälkipuoliskolla osoittivat mikrobit tautien syntipukeiksi. 1900-luvun alussa oli jo tieteellisiä keinoja ehkäistä, rajoittaa ja parantaa sairauksia. Tämä kaikki oli Londonin tiedossa.

   Kirja sijoittuu vuoteen 2073, 60 vuotta 2013 riehuneen tappavan epidemian, Punaisen Ruton, jälkeen. Ilmeisen tietoisesti London viittaa edeltäjiinsä: ruton väri on punainen kuten Poellakin (Red Death vs. Scarlet Plague) ja tapahtumavuosi 2073 on sama kuin Shelleyn The Last Manissa. Kehystarinassa viimeinen elossa oleva, ajan ennen ruttoa kokenut vanhus kertoo puolivilleille lapsenlapsilleen ruton ja oman tarinansa: nopeasti edennyt tauti tappoi lyhyessä ajassa koko ihmiskunnan; vain hyvin harva oli sille immuuni ja jäi henkiin, vanhus yhtenä heistä.

   Tarkkavaistoisesti London kuvaa (nyky-WHO:n tapaan) löysäilevät alkutoimet: ”Olimme varmoja, että bakterioloogit löytäisivät keinon tuhota tämän uuden taudin aiheuttajan, kuten ennenkin oli tapahtunut.” Ja yhtä tarkasti hän selostaa sairastumisen, oireet ja taudin kulun, ihmisten kasvavan pelon ja paniikin sekä yhteiskunnan rakenteitten totaalisen romahtamisen. Tutkijat kyllä painavat pitkää päivää ja onnistuvatkin, mutta viime hetkellä tauti vie bakteriologitkin. Tarinan jatkuessa vanhus kuvaa eloonjääneitten yhteisöjen hitaan muotoutumisen ja uudet elämän ehdot, joihin ei kulttuuri kuulu: ”Kymmenen vuosituhannen sivistys ja järjestynyt yhteiskunta raukesi kuin vaahto yhdessä silmänräpäyksessä.” Totaalisesti ei London ihmiskuntaa tapa, mutta toivonkipinän hän laittaa kiilumaan hyvin himmeänä.

  London ei spekuloi taudin alkulähteellä eikä osoita syyttävästi muurahaiskäpyä tai lepakoita. Sen sijaan hän kyllä kunnon sosialistina antaa ymmärtää kapitalismin luoneen taudin leviämiselle otolliset olosuhteet. Tietynlaisella mielihyvällä hän myös kuvaa, miten rikkaat ja hyväosaiset eivät pärjää taudille vähäväkisiä paremmin. Korosteinen on kohtaus, missä hän kuvaa, miten rikas hienostoleidi pandemian jälkeisessä uusjaossa joutuu raakalaismaisen duunarin piiaksi ja sängynlämmittäjäksi. Tauti on tasa-arvoinen, hyvässä ja pahassa.

   London kuoli 1916 eikä siis saanut tietää, että osui ennustuksessaan karmeasti oikeaan. Vain kuusi vuotta Punaisen Ruton ilmestymisen jälkeen alkoi maailmanlaajuinen pandemia, espanjantauti, joka tappoi kymmeniä miljoonia ihmisiä. Suomessakin tauti vei noin 20 000 kansalaista, mikä lienee ollut tärkeänä motiivina Londonin pandemiakirjan suomentamiseen pian espnajantaudin laantumisen jälkeen.

   Punainen Rutto ei kuulu tekijänsä mestariteoksiin, ja on ollut melko lailla unohduksissa – tosin viime aikoina taas esiin kaivettu – mutta sen vaikutus pandemiafiktion peruskaavojen luojana on yhä näkyvissä. Sellaiset kirjat kuin Michael Chrichtonin Andromeda uhkaa, John Wyndhamin Triffidien kapina, Robin Cookin Virus tai Stephen Kingin Tukikohta ovat sen suoria perillisiä, samoin useat genreä hyödyntävät elokuvat malliin Steven Soderberghin Tartunta ja Wolfgang Petersenin Tuntematon uhka. Perikunta vain kasvanee, kun koronatarinoita alkaa tupsahdella markkinoille.

   Tosin Londonin kirjan lohduttomuus saattaa vaihtua valoisampaan päätökseen. Ainakin, kun ja jos koronalle syhtyvät rokote ja lääkkeet. Silloin saattaa isyytensä perään huudella Albert Camus´n moneen suuntaan kurottava Rutto, jonka perustarinassa ei päädytä apokalypsiin, vaan siihen, missä Punaisen ruton tiedemiehet epäonnistuvat: mikrobin nujertamiseen. Toivottavasti tulevat koronaromaanit ovat – voivat olla – samoilla linjoilla.