Taide-lehti 5/2019 on teemanumero taiteen ja ruoan liitosta, siis makupala meille ruokataiteen ystäville. Lehden artikkelit katselevat aihetta monelta kantilta, vaikka monien muitten kanttien valottamista jää vielä kaipaamaankin. On artikkeli ruoasta ja symboliikasta, on taidetta ruokamainoksiin – ei mitenkään hirveän nokkelasti – ymppäävä pakina, on Anna Retulaisen ruokapainotteinen haastattelu sekä kirsikkana tai paremminkin pottuna kakun päällä artikkeli Perunan antropologia.
Peruna-artikkeliin tartuin hyvinkin innoissani, onhan peruna ruoka-ajetteluni ehdottomia kulmakiviä. Artkkelin laatija koukkaa aika syvälle filosofiaan ja taiteen teorioihin, ja lähtee siitä, ettei ihminen ole taiteen ainoa objekti, vaan taiteen on annettava ääni myös ihmisen ulkopuolisille, ei-inhimillisille toimijoille. Taiteilijoitten tehtävänä on kuulla herkällä korvalla nämä äänet ja tulkita ne teostensa välityksellä meille muille. Vaativa tehtävä siis.
Tämän molekulaari-antropologiasta lähtevän ajattelun kenttänä ruoka on artikkelin mukaan erityisen kiinnostava. ”Ruokaan linkittyvällä taiteella pääsee käsittelemään teemoja, jotka näyttävät tuotantoketjujen monimutkaisuuden ja ruoan relationaalisuuden, Tällöin ruoka ei ole enää pelkästään kulutettavan objektin asemassa, vaan saa omanlaisensa subjektin aseman”. Sillä tavalla. Tulihan se selväksi, vaikka paljon vaikeita lauseita ja useita hienoja sivistyssanoja piti käyttää.
Tämä kaikenhan me ruokataiteen ystävät olemme aina tienneet. Yritänpä siksi sanoa tuon kaiken ilman molekulaari-antropologiaa ja ruoan relationaalisuutta. Ymmärrän tuon todistelun tarkoittavan sitä, että aika harvoin tauluun laitettu ruoka vain esittää sitä ruokaa. Tai no jaa, ehkä joissain sarjatuotanteisissa stilllebeneissä ehkä. Mutta useimmiten ruoalla ja ruoka-aineilla on teokseen laitettuna jokin muu tarkoitusperä, jolla taitelija viestii katsojalle aatoksiaan. Ruoka on siis tavallaan objektina ja saa äänensä kuuluviin. Katso vaikkapa aempana olevassa Carlstedt-jutun kuvissa olevaa Köksä-maalausta. Siinä ei objektina ole se varjoon jäävä köksä, vaan köksän leikkaama kinkku, johon valo kohdistuu. Mitä se sitten ääntelee, sitää kukin kuunnelkoon itse.
Vincent van Gogh, Perunansyöjät, 1885
Entäs tämä van Goghin loistava Perunansyöjät, jossa talonpoikaisen ryhmän hartain ja keskittynein ilmein nauttima ateria saa sakraalit mittasuhteet, vaikka aterioinnin subjektina on vain halpa rahvaan ruoka, peruna (huomatkaa tässäkin valon kohdistuminen perunavatiin!). Sosiaalisesti valpas Vincent osasi nämä vastakkainasettelut, tinkimättömästi, mutta ei sitten myynytkään töitään aikana, jolloin valtavirtana olivat ylevämmät ja sulokkaammat aiheet, eivät köyhät ja rumat perunansyöjät.
Neljä vuotta aikaisemmin meidän Helene Schjerfbeckimme maalasi hienon taulun pojasta, joka syöttää pikkusiskoaan. Sitäkin aikalaiskritiikki suomi rumuudesta ja arkisuudesta, mutta semmoista se on taiteilijoilla valtavirtojen ottaessa uutta suuntaa, tässä tapauksessa realismin aamunkoitossa. Muuten, tässä saranavaiheessa Helene ei maalannut tietääkseni (?) perunoita, mutta mainion sipuliasetelman kylläkin (nämä mainitut Schjerfbeckin työt voit katsoa ylempää Ateneum-jutusta). Sen sijaan, jos ajankohtaisssa teemoissa pysytään, tuossa aiemmin käsitelty Birger Carlstedt maalasi eräänlaista maagista reslismia toteuttavan Perunakellarinsa (ks. alempaa ao. jutusta) vuonna 1945, mutta ilman jupinoita. Se oli silloin valtavirtaa.
Vastaa