Nomadikokki ui katiskaan

Ainakin vähän varttuneemmat turkulaiset muistavat Kristiinankatu 5:ssä sijainneen kalastustarvikekauppa Katiskan. Sen jälkeen paikassa toimi konttuuri, josta sai mm. viisumeita Venäjälle. Parisen viikkoa sitten siinä ovensa avasi ravintola-nomadi Paco Ndiaye, senegalilais-italialais-suomalainen kokki. Ja kuinka ollakaan, Pacon Nomad-ravintolan gastronominen linja liikuskelee afrikkalaisissa, italialaisissa ja pohjoismaisissa sfääreissä.

Pacon muistavat monet turkulaiset ja Turussa syöneet vierailijat jokirannan Sergio’s-ravintolasta, joka edelleen on ehkäpä Suomen paras italialainen trattoria. Sinne Senegalissa syntynyt ja Italiassa varttunut ja kokin oppinsa saanut Paco päätyi tultuaan Suomeen 2008. Siltä ajalta on peräisin oma keittokirjakin. Myöhemmin Paco pyöritti jonkin aikaa Kultatalon ylimmän kerroksen ruokamaailmassa Pasta Fabbrica -paikkaansa. Ulkomailla koukattuaan Paco on nyt siis Kristiinankadulla, josta on hyvää vauhtia tullut ravintola-Turun (yksi) pääkatu. Vain viikkoa ennen Nomadia aukesi korttelin päässä georgialainen Rioni.

Nomad tarjoaa sekä lounasta että à la cartea. Italia- ja pastapainotteinen lounas on tarjolla 10,40-12.40 euron hintaan ma-pe 11-14 (miksiköhän taas vain 14:ään, kun lounasnälkää löytyy nykymaailmassa varmaan ainakin 15:een?). À la carte tarjoaa 49 euron

viiden ruokalajin yllätysmenua ja 35 euron neljän lasin viinipakettia. Muuten antipasto-alkuruokia on seitsemän, primon pastoja viisi ja secondon pääruokia neljä. Päälle muutama dolce. Skaala on varsin kattava ja syömäkumppaniksi lähtevälle vegaanillekin monenlaista ruokaa löytyy.

Itse poikkesin ensivierailulla helatorstaina iltaopäivällä, siinä lounasnälän ja illallisnälän välimaastossa, joten tyydyin alkuruokaan ja pastaan. Alkuruoaksi valitsin Tropic-Jokiranta-annoksen, jossa oli marinoituja jokirapuja, paistettu kampasimpukka, hapanimelää kookosmaitohyytelöä, mangogazpachoa ja pieni salaattikeko, höysteenä loraus basilikaöljyä.

Pastaksi noukin keväisen Risotto Primaveran, jossa riisillä oli kumppaneina ripaus chiliä sekä kolme kastiketta: hernettä, selleriä ja porkkanaa. Keittiön tervehdyksenä eteen tuli ensi alkuun pikku annos persilja-rucolakeittoa, jossa kellui parmesaanilastun somistama kuskusgnocchi.

Ja kateksimusta myötäillen: mitä se on? Alkuun tuotu amuse-kippo oli kaikin puolin kiitettävä: keitto maukasta ja tasapainoista, gnocchi-juustolastu-yhdistelmä oivaltava ja suussa mukavan rapea. Näitä gnoccheja söisi koko annoksenkin. Alkupalalautanen oli pääosin sitä, mitä lista lupasi: rapu oli OK, kampasimpukka rapeaksi (jonkun mielestä ehkä liiankin?) paistettu ja OK. Mangogazpachosta antoi mieluusti lisäpointteja, istui oivasti mereneläviin. Täysi kymppi herui kookoshyytelölle, jollaiseen en ennen ollut törmännyt. Hieno, keveästi hapan ja samalla kertaa imelän makea hyytelö antoi muuten ennalta-arvattavaan annokseen sen pikku waun.

Pasta-annoksen ulkonäkö ei pistehanaa isommin avannut. Värikäs se oli, mutta auttamatta sitä voi kuvata vain sanalla läjä. Maku onneksi oli oivallinen ja kasviskastikkeet huolella mietittyjä ja keskenään täydentäviä. Sellerin ystävältä ropsahtaa aina muutama lisäpiste tämän mainion juureksen arvotavalle käyttäjälle. Miinustili karttui hieman riisin kypsyysasteella. Flavio Giacolettolta risoton salat kantapään kautta oppineen suussa al dente oli selvästi ohitettu. Kun tästä Pacolle mainitsin, hän auliisti myönsi havainnon oikeaksi. Aivan piemontelaishenkinen al dente ei vain Suomessa vielä kelpaa, noottia tulee pöydistä herkästi. Onneksi puruvastusta kuitenkin vielä oli ja rakenne muutenkin oikealaisesti all`onda, aaltoileva.

Mitä kustansi? Yhdellä Morettilla ja espressokupillisella täydennettynä 40,10 e. Lounaaksi paljon, mutta puoliksi illallisena kohtuullinen, hyvinkin oman lähimaksukortin kestävyyden rajoissa. Ja yksi vielä: en ole Suomessa tätä ennen tavannut näin hyvin puserrettua espressoa. Siinä oli kahvin laatu, paahto, pressokoneen paine  ja nesteen määrä ihan oikein.

.